Kahtakymmentä vuottaan juhliva Sweden Rock käynnistyi jo keskiviikkona. Avauspäivänä olisi soittanut mm. suomalaissyntyisen Georg Dolivon vetämä Rhino Bucket, mutta väliin jäi, sillä matkustimme Sölvesborgiin vasta torstaina.
Lensimme Kööpenhaminaan ja siitä vuokra-autolla sillan yli Ruotsiin. Saavuimme hotellilla käytyämme alueelle vasta iltapäivällä, joten missasimme suomalaisen Ozin ja Duff McKaganin.
Oz näytti olevan suosittu akti, ainakin jos päättelee festariyleisössä näkyneiden Oz-paitojen määrästä. Oz on juuri tehnyt uuden levyn, tuottajanaan Hellacoptersin Nicke Andersson. Ozin studiokokoonpassa soittaa Popedasta ja Yöstä tuttuja miekkosia.
Ozin nähneistä parista tutustani toinen oli innoissaan laulaja Ape De Martinin ruiskittua vaahtosammuttimella lavalla. Toinen kertoi, että homma toimi, kunnes Ape kiipesi vahvistimen päälle keikuttamaan lantiotaan. Oz esiintyi päivän ensimmäisenä, 11.30 – 12.15…
Ensimmäinen bändi, jonka ehdimme näkemään, oli Clutch. Bluesmiehenä diggailin täysillä. Stoneria ja bluesrockia omalla tyylillä, jota on vaikea lyödä mihinkään valmiiseen lokeroon. Jytää vailla kliseitä!
Clutch oli lavalla parempi, kuin sen sinällään onnistuneiden levyjenkään perusteella osasi odottaa.
Hyvä olisi ollut myös Clutchin kanssa (valitettavasti) samaan aikaan soittanut, aina yhtä energinen Joan Jett. Näin hänet viime kesänä Green Dayn lämppärinä, joten tällä kertaa jätin nopeaan vilkaisuun ja tsekkasin Clutchin.
FM:n melodinen aikuisrock toimii livenä paremmin kuin levyillä, mutta monta biisiä en ehtinyt kuunnella, kun piti lähteä haastattelemaan Downia. Kannatti, sillä haastattelusta tuli harvinaisen hauska.
Queensrychen setistä näin vain lopun. Soittivat sopivasti suosikkini Silent Lucidity, Jet City Woman ja Empire. Ne toimivat, mutta jotenkin tunnelma oli vaisu sekä bändillä että yleisöllä.
Kova tuuli haittasi soundeja tässä vaiheessa iltapäivää, ainakin jos kuunteli kauempana lavasta.
The Groundhogs oli 70-luvun alussa kiinnostava bluesrockbändi, mutta nyt sen hippihörhöily jätti kylmäksi.
The Cult sen sijaan vain paranee vanhetessaan. Ian Astburyn (laulu) ja Billy Duffyn (kitara) taustamiehistö on pysynyt harvinaisen pitkään samana. Komppikitaraa soittaa Mike Dimkitch, bassoa Chris Wyse ja rumpuja John Tempesta. Kokoonpano saa eri aikakausien erityyliset biisit kuulostamaan omiltaan, alkuperäisten hengessä.
Astbury ei ole koskaan laulanut paremmin kuin nyt, vaikka näyttää tukevoituneena viimeisten aikojen Jim Morrisonilta.
The Cult tekee parhaillaan uutta levyä. Suomessakin bändin soisi pian soittavan. Olihan tuo Porin Sonispheressä viime kesänä, mutta nyt olisi oman kokopitkän Suomen keikan aika.
Illan tullen Downin äijät kävivät kuuluttamassa lavalle takuuvarmaa saksalaislaatua edustaneen Acceptin.
Sweden Rockin toverillinen ja tyylirajat ylittävä henki kiteytyi siinä, kuinka Downin amerikkalainen kitaristi Kirk Windstein ja Acceptin saksalainen kitaristi Wolf Hoffmann halailivat toisiaan ja diggailivat yhdessä lavan laidalla brittiläistä Saxonia. Windstein soitti seuraavana päivänä oman keikkansa Saxonin t-paidassa.
Saxon olikin yksi tämän vuoden yllättäjistä. Bändin uusi levy Call To Arms ilmestyi juuri festariviikolla. Laulaja Biff Byfordin johdolla, Saxon veti toiseksi suurimman lavan ääreen jättiyleisön. Ja jättitiukan keikan.
Saksan jälkeen Saxon nauttinee suurinta suosiota juuri Ruotsissa. Sen huomasi.
Sweden Rockin yleisössä toki on porukkaa lähes kaikista maailman maista ja näytti Saxon kelpaavan monelle.
Saxon – Hammer of the Gods, livenä Sweden Rockissa:
Uuden levyn vakuuttavan nimibiisin ohella kuultiin kaikki Denim & Leather -klassikkoalbumin kappaleet, sekä lisäksi kuolemattomia hevihelmiä, kuten The Eagle Has Landed, Wheels of Steel ja Crusader.
Onneksi keikka kuvattiin ja äänitettiin livejulkaisua varten.
Gwarin show jäi näkemättä, mutta näin sentään backstagella ukkelit, sangen huvittavissa ja pakarat paljaaksi jättäneissä, lordimaisissa hirviöasuissaan. Nykyään bändi tunnetaankin Suomessa parhaiten juuri Lordin esikuvana.
Judas Priest päätti päivän päälavalla. Jäähyväiskiertueen keikasta jäi hyvä maku, vaikka alkuperäiskitaristi KK Downing erosi bändistä juuri kiertueen alla. Hänet korvasi Lauren Harris Bandin Richie Faulkner.
Tuuraja suoritui hommasta hyvin. Sitäkin suurempi ilo oli kuulla Rob Halfordin äänen olevan yllättävän hyvässä kunnossa. Korkeatkin kiljahdukset irtosivat hyvin.
Setti oli täynnä hienoja biisejä, hevin alkuperäisiltä mestareilta.
Jos Priest malttaa lopettaa keikkailun tähän, loppu oli kunniakas.
Tuoreimman Metal Hammer -lehden mukaan tosin ainakin uusi studiolevy on vielä tulossa, joten saa nähdä kuinka viimeinen kiertue tämä oli…
Muutaman biisin verran piti tsekata myös The Damnedin menoa. Priestin kanssa samaan aikaan soittaneet punkin uranuurtajat eivät tarjonneet ihmeitä musiikillisesti, mutta asennetta ja hauskaa lavaesiintymistä riitti kyllä.
Perjantaina helteisen iltapäivän käynnisti päälavalla huippuosaajien kokoonpano Mr Big. Kalifornialaisbändin melodinen hårdrock sopi kesämaisemaan täydellisesti ja nostatti tunnelmaa.
Paul Gilbert, Billy Sheehan ja Pat Torpey ovat huimia instrumenttiensa taitajia. Laulaja Eric Martinin ääni on täydessä terässä ja mies näyttääkin parikymppiseltä. Kuten ystäväni Nivalan Jyrki totesi, Martin näyttää Antti Tuiskun rockversiolta.
Tuiskulta hän ei kuitenkaan kuulosta, vaan Paul Rodgers -koulukunnan sielukkaalta vanhan liiton rockääneltä.
Hyvä bändi. Oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.
Henkilökohtaisiin tämän vuoden huippuihin kuuluivat kaksi seuraavaa bändiä, Jason & The Scorchers ja Down.
Jasonin kantripunk oli mukavaa vaihtelua hevin keskellä. Bändi nautti olostaan ja ilo välittyi myös yleisölle. Loistava livebändi!
Yhtään huonommaksi ei jäänyt myöskään New Orleansin sludgebluesmetallin superbändi, Down. Phil Anselmon johdolla vetivät äärimmäisen vakuuttavan ja karismaattisen keikan.
Downin setti:
1) Hail the Leaf
2) Lysergik Funeral Procession
3) Lifer
4) The Path
5) Losing All
6) New Orleans is a Dying Whore
7) Pillars of Eternity
8) Ghosts Along the Mississippi
9) Swan Song
10) Temptation’s Wings
11) N.O.D.
12) Eyes of the South
Encore:
13) Stone the Crow
14) Bury Me in Smoke
Edellispäivän juhliminen ei painanut poikia, vaan Down soitti täydellä tehollaan. Yhtenä harvoista tämänvuotisista esiintyjistä, he käyttivät päälavan ramppia kunnolla hyväkseen ja tulivat lähelle yleisöä.
Shortseissa soittaneen kitaristi Kirk Windsteinin jalkaan oli muuten tatuoitu Thin Lizzyn logo.
Suomen keikkansa valitettavasti peruuttaneen Rob Zombienkin touhu olisi ekojen biisien perusteella kelvannut. Valitettavasti samaan aikaan soitti southern rockiaan Doc Holliday ja se oli meikäläisen nähtävä.
Doc Hollidayn soitossa ja lavaliikehdinnässä on ammattitaitoa sekä tiukkuutta, joka löytyy vain yli 30 vuoden yhteissoiton myötä.
Valitettavasti basisti Daniel B. Fordin äiti oli vakavasti sairaana ja mies joutui jättämään jäähyväiskiertueen väliin. Bassoa soitti soolokitaristi John Samuelson. Laulaja-kitaristi Bruce Brookshire on erinomainen kitaristi. Niinpä homma ei kaatunut toisen kitaran puutteeseen, vaikka kyllä näissä biiseissä kuuluisi olla vähintään kaksi kitaraa.
Kosketinsoittaja Eddie Stone sai nyt enemmän soolotilaa. Komeiden sävellysten ja tiukan hyväntuulisen yhteissoiton ansiosta esitys oli hyvä, vaikka kokoonpano normaalista poikkesikin.
Thunder & Lightning -biisin keskellä kuultiin Black Sabbathin Heaven & Helliä, Ronnie James Dion muistoksi. Doc Holliday kiersi 80-luvun alussa Sabbathin lämppärinä ja äijät tutustuivat.
Helloween oli perushyvää ammattilaisheviä ja veti kakkoslavalle jopa enemmän jengiä, kuin illan päättänyt Whitesnake. Toisin kuin pääesiintyjän herra Coverdale, Helloweenin laulaja Andi Deris ei kärsi ääniongelmista, vaan laulaa ongelmitta kovaa ja korkealta.
David Coverdalen ääni menee valitettavasti surkeaksi raakkumiseksi, hänen yrittäessään korkealle. Rohkeasti tuoreeseen Forevermore-levyyn painottunut keikka sisälsi silti hienoja hetkiä. Etukäteen oli mainostettu, että mukana on “special guests”. He olivat Whitesnaken entiset kitaristit ja merkittävät biisintekijät, Bernie Marsden ja Adrian Vandenberg. Oli ilo nähdä ja kuulla heidän soittavan Coverdalen rinnalla.
Aurinkoisen lauantain avasi päälavalla The Hooters. Bändi muistetaan 80-luvun folk-vaikutteisista hiteistään ja suomalaissukuisesta rumpalistaan, David Uosikkisesta. Hootersin melodinen musiikki toi mieleen sekä John Mellencampin että Tom Pettyn. Laadukas bändi, joka kelpaisi jälleen Suomeenkin keikalle. Huippuhetkiin kuului versio Don Henleyn hitistä The Boys of Summer.
Kuten ystäväni ja musafriikkikollegani Ismo Karo totesi, myös Molly Hatchetilla oli hyvä päivä. Viimeksi Suomessa 2009, Lynyrd Skynyrdin lämppärinä, Molly-masiina rullasi huomattavasti väsyneemmin. Sitä Doc Hollidayn aikana kaivattua tuplakitarointia saatiin rutkasti.
Päälavalla Styx piti oppitunnin stadionrockin oikeaoppiseen esittämiseen. Kitararivistönä poseeraamista ja perusamerikkalaisia häikäisevän valkoisia hymyjä. Mutta myös huikeita stemmalauluja, solistisuorituksia ja superhyvää soittoa.
Styxin kiertuepaidassa lukee slogan: “Classic Rock – My Ass”. Totta onkin, että pompöösi areenarock elää tässä bändissä yhä viriilinä, eikä museokamana.
Laatuosaamisen ystäville juhlat vain jatkuivat, kun vuorossa oli Kansas. Aikuisrockia, progea ja hardrockia, lyömättömänä yhdistelmänä. Bändi nähtiin edellisen kerran Sweden Rockissa vuonna 2005. Tuolloin mukana oli vielä laulaja-viulisti Robby Steinhardt. Hänen vaikuttavan hahmonsa vaihtuminen Dave Ragsdaleen näkyi vaisumpana esiintymisenä, muttei juuri kuulunut. Juhlavaa, vaikuttavaa musiikkia!
Zakk Wylden ja Black Label Societynsä konseptissa on paljon hyvää, mutta äijän maneerit sekä kitaroinnissa että laulussa rasittavat pitemmän päälle.
Sama ongelma koskee bluesrockveteraani Walter Troutia. Peruspohja on kunnossa niin biisien ja lauluäänen kuin kitarankin osalta, mutta pitkät ja samoja kikkoja toistavat kitarasoolot rasittavat kokonaisuutta.
Vanha happokopla Hawkwind oli kuulemma voimissaan. Valitettavasti samaan aikaan soitti Thin Lizzy, enkä malttanut poistua sen ääreltä. Sen verran rakkaita ovat meikäpojalle Lizzyn biisit.
Tammikuussa tsekkasin nyky-Lizzyn Lontoossa ja kerroinkin siitä täällä blogissa. Lontoossa tärkeässä roolissa soittanut Vivian Campbell palasi äskettäin vakibändiinsä Def Leppardiin. Hänet korvasi nykyisen Guns N´Rosesin kitaristi Richard Fortus.
Pieni ennakkopelkoni oli turha. Fortus lienee Thin Lizzy -fani ja hyvä kitaristi. Samoin kuin Lontoossa, tuloksena oli loistomuusikoiden ja yleisön yhteinen juhla. Pääosassaan Phil Lynottin muisto ja rockhistoriaan parhaisiin kuuluvat biisit. Lynottia ei voi korvata, eikä tässä kokoonpanossa kukaan yritäkään.
Thin Lizzy soittaa 9.7. Helsingissä. Suosittelen.
Lizzy huipensi Sweden Rockin, jättäen niin liikuttuneen ja hyvän mielen, ettei Ozzy Osbournen osuudella enää ollut suurta väliä. Väsynyttä se olikin, verrattuna viime kesän yllättävän kovaan Ruisrock-vetoon.
Sweden Rock oli jälleen kerran niin uskomattoman upea festari, että sen kuvaileminen sanoin on sangen onneton yritys.
Sweden Rock on musadiggareiden kaltaisilleen luoma ja järjestämä. Yleisö rakastaa musiikkia ja tuntee sen hyvin. Tämä vaikuttaa bändien ja yleisön vuorovaikutukseen sekä keikkojen tunnelmaan. Viinaa juodaan ja hauskaa pidetään, mutta musiikki on tärkeintä.
Valokuvat: Jan Blomberg, Aki Blomberg ja Markus Nivala.
