Muse soitti eilen Helsingin Areenassa. Valo- ja lavashow oli pelkistetympi kuin edellisellä kerralla samalla areenalla.
Muse on uusista ikäluokkansa bändeistä parhaita, jollei paras. Ja ainoita, joiden voi olettaa myyvän stadionin täyteen Suomessakin. Sitä yritetään ensi heinäkuussa.
Muse on nähty nyt Suomessa kerran vuodessa jo monta vuotta peräkkäin. Alkuihastuksen haihduttua alkaa huomata bändin ongelmiakin.
Falsettipaatosta kuunnellessa alkaa kaivata The Darknessin Justin Hawkinsin huumoria.
Musen musiikissa kuuluvat lainauksina ja tyylillisinä samankaltaisuuksina Queen, Coldplay, U2, The Police, Iron Maiden, Rush, Gloria Gaynor… Viittaukset eivät kuitenkaan jaksa ihmeemmin innostaa, kun ne on kuullut jo monesti aiemminkin.
Viittauksiin liittyy toki ironiaa, mutta siitä huolimatta Musen livekokonaisuus on paatoksessaan ja soiton virheettömyydessään tosikkomainen.
Ilmaisun kolkkous korostuu kun kitarasta ja bassosta tehdään monessa biisissä soundiltaan konemainen ja epäinhimillisen kuuloinen. Futuristista mutta kylmää.
Tämä on jo nähty ja kuultu. Toimiakseen kunnolla stadiontasolla bändin olisi hyvä uudistua ja keksiä jotakin uutta. Tai edes rentoutua ja löytää tiukkapipoisen virkamiesmäisyytensä tilalle lisää särmää ja huumoria.
Melodioiden tasolla moni Musen biisi on proge- ja metallimausteilla kuorrutettua iskelmää. Niitä joita voisi laulaa Paula Koivuniemi tai Tauski Peltonen. Vaikutelmaa vahvistaa Tahdon olla sulle hyvin hellä –diskokomppi monessa biisissä.
Ironiaa! Mainiota laaja-alaisuutta! Näin toteaa moni Muse-fani. Mutta monessa meissä herää myös rockpoliisi. Se pieni pamputtaja, jonka olemassaolosta voi olla ylpeä. Se huutaa rockiin ROLLIA. Svengiä ja lämpöä, joka Musen kolkosta lätkeestä ja jytkeestä puuttuu. Emme halua rockelämykseemme mielikuvia Tauskista! Huumoria kyllä kiitos, muttei tahatonta!
Jotkut brittitoimittajat ovat sanoneet Musen olevan maailman paras livebändi. Ehkä niin, jos tarkoitetaan vain yhä aktiivisesti toimivia nimiä ja jollei sanoja ole nähnyt esim. James Brownia, Rolling Stonesia, Pink Floydia, Stone Rosesia, Black Crowesia, David Lee Rothia, Motörheadia, Rushia tai AC/DC:tä livenä…
No joo, myönnän että olen näin joulun alla jo miettinyt kuluneen vuoden parhaita keikkoja. Ja myönnän että olen Tom Petty & Heartbreakersin ja Rolling Stonesin päähän nuijima Telecastereillaan, silmään tökkimä slide-putkillaan. Näkemystäni vääristävät yhä nuo tämänvuotiset parhaat keikat, minulle Musea paremmat. Näin on ja näin sen pitää olla. Makuasioita, joista ei kannata väitellä vaan huutaa ja riidellä 🙂
Tällä kertaa Musea virkistävämpi veto oli lämppärinsä, Deap Vally. Hauskaa ja energistä autotallibluesia.
Tänään Tavastialla soittaa tuottajaguru Daniel Lanois. U2:n, Neil Youngin, Neville Brothersin ja Bob Dylanin mestariteoksia tuottanut mies on myös mitä tyylitajuisin kitaristi ja biisintekijä. Sinne siis.
Lanois soitti 2011 Black Dubinsa kanssa Pori Jazzissa. Se oli huippua. Järkyttävää. Kaunista. 🙂
Deap Vally – End of the World:
httpv://www.youtube.com/watch?v=adsEE5e0PKg
Black Dub – Nomad:
httpv://www.youtube.com/watch?v=Ydc1DkrtxP8
En voi tähän sanoa muuta kuin, että kirjoittaja on kyllä ihan pihalla. Ei varmaankaan edes ollut keikkaa katsomassa, kun tulee tuollaista kommenttia. Uusia asioita tuolla keikalla oli todella paljon, lava- ja valoshow aivan mahtava ja biisit erittäin hyviä. Heinäkuussa Olympiastadionille!
Kerrankin, Sami, pistit tämän kakkosportaan pimputtajabändin ja kliseekokoelman oikeisiin raameihin. En ole koskaan ymmärtänyt tämän bändin “suuruutta” vaikka moneen otteeseen yrittänyt kuunnella ilman ennakko-oletuksia. Nuori sukupolvi tietysti katsoo ja kuuntelee meille jo läpikaluttuja juttuja kuin lehmä uutta navettaa. Suotakoon se heille. Ei se tarkoita vanhoillisuutta, jos ymmärtää ja tietää rock-musiikin historiasta ja näkee sen kautta, mistä rakennuspalikoita otetaan nykymusiikkiin. Toiset osaavat muuttaa vaikutteet omiksi, ainutlaatuisiksi jutuikseen, toiset taas eivät.
Toivottavasti maailmalla ei rock-musiikkiin pesiydy tämä suomalainen kutri-helena, paula koivuniemi, yö ja cheek-tauti. Iskelmä ja Suomi-rock hässivät festivaaleilla Anttilan kuvastosta tilatussa huvilateltassa. Ja sitten ajetaan Porschella taivaanrantaan Louis Vouitton-laukkua heilutellen.
Kiitos kommenteista “Joku vaan” ja “JuKe”.
Hyvä että pidit konsertista ja koit eri tavalla kuin minä “Joku vaan”. Olin kyllä keikalla, en pihalla vaan ihan sisällä kuten myös 2009 samassa paikassa, jolloin Muse oli minusta parempi.
2009 valoshow oli minusta parempi kuin tämänkertainen “köyhän miehen U2” -viritys televisioruutuineen jne.
Valoshow ei silti minulle ollut se ongelma ja kritiikin aihe niinkään, vaan musiikillinen sisältö. Kaipaan huumoria, rentoutumista ja inhimillisempää livesoittoa.
Kirjoittaessani mielipidettäni tiesin suututtavani Muse-faneja.
Mielipiteitä riittää ja osalle maanantain keikassa ei ollut mitään moitittavaa. Moni vuodesta 2000 lähtien Muse-keikoilla käynyt fani on silti myös kanssani samaa mieltä ja kaipaa bändiin uudistumista.
Tällä ei tarkoiteta että bändi olisi ollut huono nytkään.
Ja varmaan on niinkin, että juuri minua ärsyttävien iskelmällisten melodioidensa ansiosta Muse puhuttelee laajoja väkimassoja ja vetänee paljon kansaa stadionille ensi kesänä.
Ja kiitos JuKe, tinkimätöntä tajunnanvirtaa taas kerran 🙂
Minusta kirjoittaja ei ollut pihalla.
Valoshow oli tänä vuonna pelkistetympi, mutta yhtye esiintyessään vähemmän jännittynyt (tosin 2009 jännitykselle oli syytäkin, koska kyseessä oli silloisen kiertueen ensimmäinen keikka). Visuaalisena ihmisenä olisin kaivannut lisää näyttäviä lavaelementtejä, sellaisia mitä oli tarjolla 2009. Muse kuitenkin soitti jälleen aivan loistavasti. Rehellisesti sanoen minun on edelleen vaikeaa löytää mitään kritisoitavaa koko konsertista, koska mielessäni näen Matt Bellamyn soittamassa ja laulamassa täydellisesti vain 2 metrin päässä itsestäni. Ymmärrän kuitenkin kirjoittajan pointin:
Muse on kahden uusimman albuminsa myötä alkanut kuulostaa – varsinkin levyllä – kaikessa täydellisyydessään ja mahtipontisuudessaan hyvin kolkolta ja kylmältä: Suurin osa vanhemmista faneista ymmärrettävästikin kaipaa niitä aikoja, kun Musen musiikkia pystyi lähestymään helpommin, koska se oli rosoisempaa kuin tänä päivänä – Kahdesta uusimmasta albumista puuttuu inhimillisyys (mielestäni The Resistancesta se puuttuu lähes kokonaan, The 2nd Law on hieman rentoutuneempi).
Humaanius on alkanut kaikota myös live-esiintymisistä: “Virkamiesmäisyys” oli hyvin sanottu. Musen pitäisi jollakin tavalla tuoda sitä “svengiä ja lämpöä” lisää keikkoihinsa. Tämä häiritsee itseäni kuitenkin vielä suhteellisen vähän. Toivon kuitenkin, ettei Muse ainakaan tulevaisuudessa muutu yhtään kaavamaisemmaksi keikoilla.
Oma fiilikseni keikasta on silti ylipäätään äärettömän positiivinen (kuten sanoin, en osaa valittaa, koska olin se hullu joka hyppi ja huusi suoraan lavan edessä täydellisessä transsissa) ja nyt kelpaa odotella, milloin Olympiastadionin lippu tipahtaa laatikkoon.
Heippa!
Täytyy kyllä sanoa, että olen niin eri mieltä kanssasi!
Tosin mulla ei ole aikaisempaa vertailukohtaa ja vasta jonkun aikaa tykännyt bändin musasta.
Ennen keikkaa pidin bändiä ihan okeina ja kuuntelin heidän musaa sillointällöin sen kummempia tunteita.
Keikan jälkeen olin aivan myyty! Nousi samantien lista kakkoseksi kaikkien aikojen parhaat bändit. Olen nyt kuunnellut heidän musiikkiaan ihan eri tavalla ja tajunnut kuinka lahjakkaita he ovat soittamaan ja se Bellamyn lauluääni!! Voiko kellään olla yhtä upeata ääntä?
Keikka oli omasta mielestäni siis erityisen onnistunut ja show mahtava! 🙂
Ehdottomasti koitan päästä myös stadikalle katsomaan heitä.
On se hienoa, että yksi keikka voi saada tämmösen 30v tytsynkin vielä rakastumaaan “uuteen” bändiin.
T:Saana
Kiitos Nene hienosta analyysistä! Olet aiheen asiantuntija, joten kiva kuulla näkemyksiäsi.
Samoin Saana kiitos kivasta kommentista. Makuja meillä on monia, mutta minusta taiteesta, musiikista ja rockista innostuminen tai siihen rakastuminen on aina hieno asia, ikään sukupuoleen tai muihin olosuhteisiin katsomatta.
Musiikissa on positiivista voimaa 🙂