Metallica Helsingin kesäsäässä oli keskiviikon Sonispheressä rankka kokemus sekä bändille että yleisölle. 2,5 tuntia kylmässä sateessa. Metallica-miehet olivat toki osan ajasta lavan katon suojissa, mutta kävivät useaan otteeseen rampilla kastumassa.
James Hetfielfin rento asenne tuli selväksi jo avausbiisin jälkeen. “Oletteko elossa?” Hetfiled huusi sateen piiskatessa naamaansa ja yleisö ölisi myöntävän vastauksen, johon Jamesin jatko kuului: “Eikö olekin hyvä olla elossa?” Suomen kylmässä kesässä. Ja kyllä vaan, juuri siltä minustakin tuntui Snakepit-katsomon yleisön keskellä: Hyvä olla elossa, tässä ja nyt. Kaltaisteni seurassa 🙂
Siitä Metallican keikoissa nykyään pitkälti on kyse. Metallica-perheen yhteisestä juhlasta, jossa juhlitaan bändin musiikkia ja elämää yleensä.
Meikäläisen makuun suomalaisten etukäteen netissä äänestämä settilista oli valitettavan tylsä. Liikaa “Mustaa levyä”. Liikaa balladeja. Onneksi sentää some-kampanjoinnilla mukaan saatu harvinaisuus Frayed Ends Of Sanity! Se nousi keikan kohokohdaksi, josta bändikin oli silminnähden innoissaan.
Kännykkä-äänestyksen voitti Whiskey In The Jar, oma suosikkini kolmen biisin valikoimasta. Sen kitarasoolo meni Hetfieldiltä totaalisesti munilleen, jota mies pahoitteli spiikissä sanomalla: “Sorry about that solo, man. It is so fXXXing cold here”.
Meikä kuulisi mielellään Metallican keikalla enemmänki cover-biisejä. Turn The Page olisi juhlaa ja se on joissakin maissa listaan äänestettykin. Ja hienoa olisi ollut kuulla Metukoiden levyttämä Deep Purple -tribuutti When A Blind Man Cries tai tuore Ronnies James Dio -kunnioitus Ronnnie Rising. Näitäkin pystyi äänestämään, mutta kovin kauas jäivät kärjestä.
Tutuilla hiteillä mentiin, mutta siitä huolimatta hieno ilta. Fiilis sekä bändillä että yleisöllä oli erinomainen. Kokemus oli kurjat sääolosuhteet selättävä nautinnollinen työvoitto.
Päivän aiempiin bändeihin en työkiireiltä ehtinyt kunnolla keskittymään, paitsi että Mastodonin kuulin bäkkärille ja kova oli taas. Ja osan Slayeristä katsoin Snakepitistä. Heillä oli jotenkin koomisen leppoisa setämäinen ote teemoiltaan synkkään metalliinsa.
Haastattelin Kirk Hammettia. Myös hän oli pettynyt siihen kuinka paljon kansa äänestää samoja biisejä jotka bändi aina yleensäkin soittaa. Mutta Frayed Ends Of Sanity ilahdutti miestä suuresti.
Ps. Kuvat otin märällä kännykällä 🙂
[katsomo = 350491]
Tere, Sam The Man!
Olen tässä odotellut uusia blogijuttujasi, vaan et ole pitkään aikaan näppäimistöä paukuttanut. Mutta loma, naiset, helteet ja työkuviot tietysti pitävät rockukkoakin tauolla.
Laitanpa tähän iloisen syysfaabelin piristämään meitä kaikkia kuten pihlajanmarjat kettua:
Mahaansa myöten suoliemessä vääntelehtivät suomen talouden ja politiikan napamiehet pitävät toista kättä Putin-enon munissa ja toista Suomi-neidin kurkulla. Halle-lujaa!! In Nuclear Power We Trust!
Kajupäinen silmälasiukko, suoruumis, kohoaa turpeesta esiin. Reliikki röytäisee kaasua- Pröp!
Yksisilmäinen Suomi ryhmittäytyy puolustukseen ulkomaista mediauhkaa vastaan: 1000 twiittiä lähtee, 1000 triathlonia kamppaillaan läpi.
Leijona-logolla varustetuilla Karjala-mäyräkoirilla aseistautuneet jääkiekkoilijat menevät suon yli luistimet jalassa niin, että pankkitilille heilahtaa milli.
Suomi on taas vapaa, vapaa! Samat vanhat pierut jatkavat vallassa entistä törkeimpinä hautaan saakka ja marmoriset hautakivet maksavat veronmaksajat.
Iloitkaa, riemuitkaa!
Jeesus on tullut takaisin Halpa-Hallin tarjousten takia ja ABBA soi.