Sonisphere – myrskyn silmässä, osa 1

Sonisphere 2010 tullaan muistamaan myrskystä. Se oli hurjin näkemäni ja samaa sanoi mm. Slayerin Kerry King, kun haastattelin häntä heti myrskyn iskettyä Porin Kirjurinluodolle. Rajuin Kingin kokema myrsky.

Myrskyn noustessa taivas Porin lentokentän yllä näytti pelottavalta. Synkkyyttä ja salamointia. Sateen alkaessa olin matkalla katsomaan Iggy Popin ja Stoogesin keikkaa, mutta myräkän yltyessä painuin pressialueen telttaan suojaan. Samassa rakennelmassa myrskyä piti lauma erimaalaisia toimittajia ja mm. Anthraxin rumpali Charlie Benante. Teltan seinä meinasi tuulessa irrota, mutta metallirakenteinen mökki pysyi kuin pysyikin kasassa.

Myräkkä oli ohi viidessä minuutissa. Pian selvisi, että osa oli loukkaantunut ja kakkoslava oli tuhoutunut. Pahimmat loukkaantumiset aiheuttivat juuri kakkoslavan irronneet rakenteet lentäessään yleisön sekaan.

Hyvä ettei kukaan kuollut.

Sonispheren järjestäjätiimiin kuulunut brittiherra kertoi kuvaajalleni, Aki Blombergille, että kakkoslavan romahtaminen yleisön päälle oli lähellä. Silloin olisi käynyt huonosti.

Iltapäivälehtien mukaan alueella oli myrskyn jälkeen kaaos. Itse en huomannut minkäänlaista kaaosta. Sen sijaan huomsin kyllä, että kun Mötley Crüen peruuntuminen oli kuulutettu lavalta, yleisön joukossa alkoi liikkua huhuja myös Iron Maidenin peruuntumisesta. Järjestäjiltä oli nerokas veto, että Maidenin Bruce Dickinson tuli Iggy Popin jälkeen lavalle. Bruce kuulutti, että Alice Cooper ja Iron Maiden soittavat täydet setit, tosin myöhässä. Se katkaisi huhut ja rauhoitti yleisön.

Kakkoslavan hajottua sillä oli mahdotonta esiintyä, joten Iggy & The Stooges nähtiin Iggyn ja James Williamsonin duona, joka esitti neljä biisiä akustisesti. I Wanna Be Your Dogissa myös saksofonisti Steve MacKay, joka soitti soolonsa Iggyn mikkiin. Rosoista, mutta Iggyn ääni ja karisma valloitti näinkin.

Alice Cooper soitti Slayeriltä lainaamallaan kalustolla. Hyvä show ja settilistassa kiitettävästi 70-lukua. Alicen ääni oli melko käheänä, ja “tuoreemmat” hitit Feed My Frankenstein ja Poison kulkivat tahmean väsyneesti. Olosuhteisiin nähden joka tapauksessa kiitettävä veto kauhurockin mestarilta.

Iron Maiden ei pettänyt fanejaan, vaan palkitsi pitkän odottamisen ja raskaan vaiherikkaan päivän ammattitaitoisella laatukeikalla. Myrsky tuhosi myös Maidenin kalustoa ja keikan alussa soundit olivat kehnot, mutta paranivat onneksi huomattavasti Dance Of Deathiin tultaessa. Dickinsonin laulu kuului hyvin alusta saakka ja mies lauloi loistavasti. Häntä ei ikä paina. Uutta The Final Frontier -levyä kuultiin yksi biisi ja muuten setti keskittyi kolmen tuoreimman studiolevyn 2000-luvun materiaaliin. Ymmärrettävä ratkaisu, kun edellinen, 2008 Suomessa nähty Somewhere Back In Time -kiertue keskittyi 80-luvun biiseihin.

Iron Maiden settilista:

1. The Wicker Man
2. Ghost Of The Navigator
3. Wrathchild
4. El Dorado
5. Dance Of Death
6. The Reincarnation Of Benjamin Breeg
7. These Colours Don’t Run
8. Blood Brothers
9. Wildest Dreams
10. No More Lies
11. Brave New World
12. Fear Of The Dark
13. Iron Maiden

1. The Number of the Beast
2. Hallowed Be Thy Name
3. Running Free

Iggy, Alice ja Maiden ansaitsevat kaikki hatunnoston pelimannihengestä ja festarin sunnuntain pelastamisesta.

Pahoja pettymyksiä olivat myrskyn myötä Iggyn kunnon bändikeikan ja Mötley Crüen peruuntumiset. Yleisössä haukuttiin Nikki Sixxiä ja kumppaneita peruuntumisen vuoksi, mutta käsittääkseni bändi oli asiaan syytön. Olin sopinut laulaja Vince Neilin haasttelun viideksi iltapäivällä. Myrskyn iskettyä bändin kiertuemanageri soitti minulle, että Vince olisi mielellään tehnyt haastattelun ja bändi oli matkalla Poriin, kunnes festarin järjestäjät olivat soittaneet ja peruneet esiintymisen lavan hajottua.  Harmi, mutta toivottavasti Crüe tekee korvaavan keikan viimeistään ensi vuoden Sonispheressä.

Myös Iggyn ja Williamsonin Stooges-kokoonpanon koko keikka olisi hieno nähdä Suomessa.

Sunnuntain paras anti  itselleni olivat ennen myrskyä soittaneet Anthrax ja Slayer. Kaksi thrashin neljästä suuresta.

Anthraxiin palannut Joey Belladonna ei yllä äänellään 80-luvun korkeuksiin, mutta hoitaa hommansa hienosti. Bändin setti koostui pelkistä helmistä. Vaikuttavin hetki oli Indiansin keskellä kuultu Dion muistoa kunnioittava Heaven and Hell. Se alkoi juuri pienen sadekuuron viilentäessä hellettä. Monen mukana laulavan silä kostui muuatakin kuin sateesta.

Slayer on yhä tiukka alansa mestari. Parempi lavalla kuin levyllä koskaan. Ankaraa paahtoa, lajinsa parhaan rumpalin, Dave Lombardon johdolla. Selkeillä soundeilla, joilla julmista sanoituksista saa selvän.

Anthraxin Scott Ianin, sekä Slayerin Kerry Kingin ja Dave Lombardon haastattelut löytyvät pian täältä blogista.