Iltalehti julkaisi nettisivuillaan heti tuoreeltaan Claptonin konsertin jälkeen jutun joka oli täyttä tuubaa. Sitä jo käsiteltiinki edellisen bloggaukseni kommenteissa.
Toisin kuin Iltis väitti, aika moni meistä yleisössä tunnisti Claptonin biisit. Ja hyviä olivat. Bluesia, jossa Clapton on parhaimmillaan.
Ehkä Iltalehden toimittaja kuuluu siihen porukkaan, jonka mielestä konsertista olisi tehnyt hyvän “Hello Finland” -huutelu, Claptonin yritys puhua hassunhauskasti ulkomaalaisittain suomea ja Tears in Heaven.
Onneksi näin ei ollut.
Jos pitää bluesista kitaralla soitettuna, tämä oli parasta mitä voi olla.
Omalta kannaltani positiivista ja yllättävääkin oli se, että Lontoon Winwood-keikan kanssa samoja biisejä kuultiin vain viisi. Ainoa Lontoon biisi, jonka olisin toivonut ilman Steve Winwoodin seuraakin kuulevani, oli Gary Mooren Still Got The Blues. Harmi, ettei sitä suomalaisille soitettu.
Suosikkini oli toisena biisinä soitettu Pilgrim-albumin sovitus vanhasta bluesista Goin Down Slow. Sen kitarasoolo oli taikuutta!
Hieno oli myös Creamin Badge.
Clapton soitti Suomessa viimeksi 2006. Tuolloin hänen rinnallaan kitaraa soittivat Derek Trucks ja Doyle Bramhall II. Loppupuolella keikkaa mukana oli myös lämppäri Robert Cray.
Neljä kitaraa sai aikaan hienon soittojuhlan, mutta siinä oli jo paikoin liikaakin kitaraa.
Tällä kertaa Clapton oli bändinsä ainoa kitaristi. Tämä oli toimiva ratkaisu, paitsi illan lopulla, jolloin kosketinsoittajien Chris Staintonin ja Tim Carmonin soolot venyivät liian pitkiksi ja toistivat itseään.
Claptonin pelimannihenkeen on aina kuulunut antaa soolotilaa muillekin. Tällä kertaa kosketinsoittajien sanottava ei aivan riittänyt.
Kovin erilainen ilta kuin Winwoodin kanssa Lontoossa. Ei yhtä ainutlaatuinen, mutta pienen pieniä miinuksia lukuun ottamatta hieno konsertti.
Nyt en enää kirjoita vähään aikaan Claptonista. 🙂
Huomenna on lähtö kohti Sweden Rockia. Festari on juhlii 20 vuottaan. Minulle tulee siellä kymmenes vuosi peräkkäin. Haastattelujani tänäkin vuonna kuvaava Aki Blomberg täyttää festareilla 50 vuotta.
Muitakin tasalukuja tulee mieleen. Perjantaina Sölvesborgissa soittaa 30-vuotis- ja jäähyväiskiertueellaan Doc Holliday.
Näin bändin ensimmäisen kerran lavalla Jyväskylässä, kesäkuussa 1991 eli 20 vuotta sitten. Edellisen kerran bändi soitti Sweden Rockissa 2002, vuonna jolloin olin itse paikalla ekaa kertaa. Pakko tsekata southern rockia, vaikka samaan aikaan vetää Rob Zombie. Tämä onkin tämän vuoden pahin päällekkäisyys.
Raportoin Ruotsista blogissa. Voikaa hyvin.
Doc Holliday – Lonesome Guitar, live 2002:
httpv://www.youtube.com/watch?v=Cu2aRrvYHoc
