Clapton ja Winwood

Eric Clapton soittaa maanantaina Helsingissä. Enpä taida ennen sitä ehtiä toipua viime sunnuntain Clapton / Winwood -keikasta, Lontoon Royal Albert Hallissa.

Niin siisti elämys, etteivät sanat riitä kertomaan.

Clapton on parhaimmillaan kun hänellä on rinnallaan Steve Winwoodin tasoinen sparraaja. Ja biiseinä Blind Faith -materiaalia, tai esim. sunnuntaina kuultu puolituntinen Voodoo Chile. Näitä ei Claptonin omilla keikoilla kuulla.

Ei turvallisia hittejä tyyliin Tears in Heaven, vaan aitoa jammailua, kitara- ja kosketinsooloja tuutin täydeltä. Improvisoinnin iloa, rockhistorian keskeisimmiltä tekijöiltä.

Vastaaviin sfääreihin noustaan nykymaailmassa harvoin. Ehkä The Allman Brothers Band keikoillaan parhaimmillaan yltää vastaavaan jammailujuhlaan.

Steve Winwoodin ainutlaatuinen lauluääni on kunnossa. Hän soittaa suvereenisti urkuja, pianoa ja kitaraa. Eikä häpeile intoutua pitkiinkään kitarasooloihin Claptonin rinnalla.

Blind Faith oli huippubändi ja sen ainokaiselta levyltä löytyy monta upeaa klassikkoa, kuten Presence Of The Lord, Had To Cry Today ja Can´t Find My Way Home. Hyvin toimii myös Trafficin parhaimmisto (Pearly Queen, Dear Mr. Fantasy, Glad) ja yllätysvetona Winwoodin Spencer Davis Groupissa laulama Gimme Some Lovin.

Kuten viime bloggauksessa arvailin, Gary Mooren Still Got The Blues muotoutuu Claptonin laulun, akustisen kitaran ja Winwoodin urkujen myötä yhdeksi illan liikuttavimmista hetkistä.

Henkilökohtainen suosikkini on silti pitkä Voodoo Chile, kappale jolla Winwood aikoinaan urkuineen levytti Jimi Hendrixin kanssa.

Winwood laulaa ja ulvottaa urkuja. Clapton villintyy sooloihin, jotka ovat paitsi kunnianosoitus Hendrixille ja Stevie Ray Vaughanille, myös osoitus siitä mikä originaali mestari Clapton on. Tämä versio kuulostaa Claptonilta. Uskomattomalla tunteella ja tekniikalla ladattuna kitaransoiton taidonnäytteenä, se vetää vertoja kaikille aiemmille tulkinnoille.

Clapton on sellaisessa kunnossa, että huima meno jatkuu varmasti vielä maanantaina Helsingissä ilman Winwoodiakin.

Pitkään Clapton kanssa soittanut illan lämppäri, Andy Fairweather-Low esitteli kitaratyylejä rockabillystä jazziin ja psykedeliaan. Hieno muusikko, mutta illan kuninkaat olivat Eric ja Steve.

Claptonin ja Winwoodin bändi: Willie Weeks – basso, Chris Stainton – piano, Steve Gadd – rummut, Michelle John ja Sharon White – taustalaulu.

Maikkarilaisten tuttujen lisäksi näistä rockhistorian merkkihetkestä nauttivat Royal Albert Hallissa mm. Mikko Alatalo, The Whon Pete Townshend ja näyttelijä Gary Oldman.

Clapton & Winwood – Pearly Queen 2008:

httpv://www.youtube.com/watch?v=ddALvzsToyM

Had To Cry Today 2007:

httpv://www.youtube.com/watch?v=6F3czhKWc9U

 

Google Podcasts

Listen on Google Podcasts

Kuuntele ja tilaa Spotifyssa

Apple Podcasts

Kuuntele Suplasta

Kuuntele Suplassa

Sami Ruokangas

Kirjoittaja Sami Ruokangas on musiikkifriikki; tuottaja ja toimittaja. Blogi musiikista, musiikista ja musiikista. Sarjakuvista, kitaroista, kirjoista, elokuvista, lumilaudoista, televisiosta, netistä, levyistä, drinkeistä, blogeista, junista ja lentokoneista. Populaarikulttuuria ja miehen elämää.

Kategoriat

Sami Ruokangas Written by: