Helsingissä nähtiin sunnuntaina yllättävän vahva Deep Purple. Bändi oli paremmassa kunnossa kuin viimeksi täällä, joulukuussa 2011 viihdeorkesterin kanssa. Tuolloin mm. Highway Star kaatui kiusallisesti laulaja Ian Gillanin äänen riittämättömyyteen. Tällä kertaa tuo klassikko jäikin kuulematta. Oli muuten ensimmäinen kerta kun noin 30 kokemallani Purple-keikalla ei kyseistä biisiä soitettu.
Monissa pyhäillan konserttia ruotivissa arvioissa on kiinnitetty huomiota kitaristi Steve Morsen ja kosketinsoittaja Don Aireyn soolojen sekä jammailuosuuksien pituuteen ja määrään. Niiden runsauden syyksi on epäilty sitä, että Gillan tarvitsee hengähdystaukoja. Näin varmasti onkin. Tuoreissa haastatteluissa (mm. Classic Rock) Gillan on kertonut, että setti rakennetaan niin, että hän ehtii välillä lepäämään. Useilla viimevuotisilla keikoilla hän huilasi soolojen aikana rumpujen taakse pystytetyn sermin takana patjalla loikoillen 🙂
Toisaalta näin Purplen ensimmäistä kertaa lavalla 1987 ja tuolloin sooloja sekä jammailuosuuksia oli enemmän kuin nyt. Gillan oli silloin nuori mies. Koko Purplen pitkää historiaa tarkastellen pitkien soolojen ja jamien osuus keikoilla on 70- ja 80-lukuihin verrattuna vähentynyt. Nykyään biisit harvoin venyvät puoleen tuntiin. Aikoinaan se oli sääntö eikä poikkeus.
70-luvulla Gillanin soolojen aikaisiin aktiviteetteihin kuuluivat miehen oman kertoman mukaan seksi ja viina. Nykyään ilmeisesti enemmän jälkimmäinen, jos usein sekään.
Viimevuotisen Now What?! -levyn biisien myötä Purplen soitossa oli sunnuntaina iloa ja innostusta. Bändi on ikääntynyt monia aikalaisbändejä tyylikkäämmin. Purplen musiikki on yhdistelmä simppeleitä rockbiisejä ja virtuositeettiä vaativaa teknistä soittoa. Improvisaatio on tärkeämmässä roolissa kuin Purplen seuraajien hard rockissa tai hevissä yleensä. Tältä osin Deep Purple on sukua Allman Brothersin kaltaisille bändeille.
Kaltaiseni kymmeniä kertoja bändin nähneet haluaisivat kuulla enemmän tai jopa pelkästään Morsen aikaisia biisejä. Fakta on kuitenkin, että Purplen jokaisella keikalla on myös yleisöä joka näkee bändin ensimmäistä kertaa. Sunnuntainakin tapasin seurueellisen ensikertalaisia. Kotoa löytyi yksi ainoa Deep Purple -levy, Best Of, jolta toivottiin biisiä Hush. Senhän he saivat, mainiosti Booker T & MG´s -klassikon Green Onions jatkeena.
Purplen on yleisöä miellyttääkseen pakko soittaa vanhaa materiaalia. Uusia biisejä oli setissä viisi, mikä meikäläiselle kelpasi, Now What?! kun on kelpo levy. Toisaalta Highway Starin puuttuminen oli nettikommenttien perusteella paha pettymys monelle ensikertalaiselle. Kaikkia ei voi miellyttää ja “Nobody´s Perfect”, kuten Purple aikoinaan levynsäkin nimesi.
2011 orkesterikonsertin jälkeen suunnittelin lopettavani Purplen keikoilla käymisen. Jotta yhdestä suosikkibändeistäni jäisi hyvä mieli ja muisto. Syynä oli ennen kaikkea Gillanin ääni, joka tuolloin taipui enää kehnosti materiaalin vaatimuksiin.
Sunnuntaina Gillanin ääni toimi paremmin. Täysin päin mäntyä meni vain Into the Firen ensimmäinen säkeistö.
Gillanin perussoundi ja bluesahtava fraseeraus on yhä upeaa kuultavaa. 70-ikävuottaan lähestyvän hard rock -veteraanin t-paidassa luki: “No image. Just the product”. Juuri näin. Purplessa on aina ollut kyse musiikista, ei ulkomusiikillisista tekijöistä. Gillan voi näyttää liiankin monta seikkailua kokeneelta Bilbo Reppulilta, mutta ääni on Rocktähden.
Rumpali Ian Paicen soitossa oli paikoin havaittavissa väsymystä, mutta mies on edelleen yksi maailman parhaista rumpaleista. Pelkkä Space Truckin´ -biisin virvelipäristys-kiihdytys-räjäytys on ihme, jonka omin silmin todistaminen on aina keikkalipun hinnan väärti. Ottakaa nuoremmat oppia!
Uusien biisien parhaimmistoon kuuluva Above and Beyond oli omistettu edesmenneelle kosketinmestarille, Jon Lordille. Tekninen taituri Steve Morse onnistui mokailemaan biisissä. Muuten Morsen toisinaan rasittavat maneerijuoksutukset olivat tällä kertaa hitaampia, tyylikkäämpiä sekä musikaalisempia kuin monilla aiemmilla keikoilla. Morse soittaa enemmän yhteen kosketinsoittaja Aireyn kanssa. Herrojen musiikillinen vuoropuhelu on parhaimmillaan ainutlaatuisen huimaa.
Airey on noussut keskeisempään rooliin sekä studiossa (Now What?! -levyllä) että lavalla. Hyvä näin, sillä parhaimmillaan Purplen soundi on ollut aina demokratiaa eikä kitaran dominointia.
Kannatti pyörtää päätös pysyä poissa Purple-keikoilta. Kuten moni muukin paikalla ollut on nettikommenteissaan todennut: Jos tämä jäisi viimeiseksi Purplen vierailuksi Suomessa, hyvä maku jää.
Ei sillä, että Deep Purple olisi julkisesti suunnitellut lopettamista. Korkealla iällä ei vaan koskaan tiedä. Syksyllä 2012 Pietarissa soitti Nazareth. Bändi pihisi kiukusta venäläisen promoottorin mainostettua kiertuetta Nazarethin viimeisenä. Huijaava mainonta kääntyi todeksi laulaja Dan McCaffertyn sairastuttua. Kiertue jäi kuin jäikin viimeiseksi. Toistaiseksi 🙂
- Après Vous
- Into the Fire
- Hard Lovin’ Man
- Strange Kind of Woman
- Vincent Price
- Contact Lost
- Steve Morsen kitarasoolo
- Uncommon Man
- The Well-Dressed Guitar
- The Mule (mukana Ian Paicen rumpusoolo)
- Above and Beyond
- Lazy
- Hell to Pay
- Don Aireyn kosketinsoitinsoolo
- Perfect Strangers
- Space Truckin’
- Smoke on the Water
Encore
- Green Onions / Hush
- Roger Gloverin bassosoolo
- Black Night
