Dream Theaterin soitto soljuu vaikuttavan musikaalisena. Siinä on paljon suvantokohtia ja nyansseja. Nopeita sooloja seuraa rauhaisa fiilistely ja sitä taas tiukka riffittely. Toisin kuin rakkaiden kollegoideni (mm. Helsingin Sanomiin) kirjoittamissa arvioissa on moitittu, bändin musiikki ei ole mielestäni tasapaksua tai puuduttavaa. Harva jos mikään metallibändi voi soittaa kolmea tuntia ilman että sen kuunteleminen turruttaa aiheeseen perehtymätöntä ja soitettuja biisejä ennalta tuntematonta kuulijaa (tai toimittajaa). Dream Theaterin pitkissä biiseissä on vaihtelevuutta, tempo- ja tyylivaihdoksia enemmän kuin metallibiiseissä keskimäärin.
Omaa puutumistaan tai nautintoaan voi testata esim. kuuntelemalla maanantaisen keikan biisit soittolistana yhteen putkeen. Itse olen jo tehnyt näin ja koin setin sekä jäähallissa että kännykän kuulokkeissa tasapainoisena taiteellisena kokonaisuutena. En suinkaan tasapaksuna.
On harhaanjohtavaa puhua pelkästä metallista tai progesta. Niiden lisäksi Dream Theater soittaa melodista AOR:rää ja hard rockia. Sooloissa mennään hetkittäin fuusiojazziin. Bändistä puhuttaessa huomioidaan usein hyvässä ja pahassa nämä teknisesti vaativat soolot. Merkillepantavaa on, että yksittäisen soittajan sooloja tärkeämpää on bändin yhteissoitto. Toisin kuin monessa muussa bändissä, Dream Theaterin jäsenet eivät jää pitkiksi ajoiksi yksin lavalle sooloilemaan vaan soolo-osuudet rakennetaan valtaosin bändin yhteisiksi. Samanaikaisten ja vuorottelevien soolojen vuoropuhelu on musiikillista ilotulitusta. Leikittelyä joka vakuuttaa, mutta jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti.
Dream Theaterin biisilista vaihtuu lähes täysin joka kiertueelle ja siinä on muutoksia myös konserttikaupungin mukaan. Näin ollen bändin kaksi vuotta sitten Helsingissä nähneet kuulivat maanantaina vain kaksi samaa biisiä kuin edellisellä kerralla. Harva orkesteri vaihtaa settiä näin totaalisesti, varsinkin kun konsertilla oli nyt pituutta kolme tuntia.
Dream Theater luottaa musiikkiinsa ja soittotaitoonsa. Hurjaa valo- tai lavashowta kaipaavien kannattaa mennä Rammsteinin tai Rob Zombien keikalle. Dream Theaterin juttu on lumota yleisö muusikkoudella. Moneen meistä se myös uppoaa. Jäähallin monituhatpäinen yleisö näytti valtaosaltaan jaksavan seurata tarkasti koko pitkän illan. Jokunen aiheeseen perehtymätön (toimittaja) poistui puoliajalla.
Soiton yltyessä ylvääseen laukkaan ajattelin jälleen, ettei tämän paremmin voi progemetallia soittaa. Sama fiilis on tullut jossain kohtaa jokaisella näkemälläni Dream Theaterin keikalla.
Soitetuista 18 kappaleesta viisi oli yli 10-minuuttisia ja yksi kesti reilut 22 minuuttia. Kerta kaikkisen massiivinen pläjäys siis! Tietysti vaikeasti sulatettava kokemus jos tyylilaji ja tuotanto ovat vieraita.
Kuulin biisien välissä takaani yleisöstä myös huvittavan, mutta ilmeisesti vakavaksi tarkoitetun huudon: ”Soittakaa hittejä”!
Mitä hittejä? Teki mieli huutaa vastaan. 🙂
Metropolis Pt. 2 on 15 vuotta vanha levy. Sitä juhlisti keikan päätteeksi neljän biisin putki levyltä ja etenkin uljas Finally Free. Se on yksi omista suosikeistani bändiltä. Vaikuttava polveileva eepos.
Toinen juhlan aihe oli 20 vuotta vanha levy Awake. Siltä kuultiin toisessa näytöksessä (puoliajan jälkeen) viisi biisiä putkeen.
Monen mielestä vakavasti otettava kriitikko ei kehu vaan kritisoi. Jotta osoittaa olevansa sivistynyt ja aiheensa tunteva kriitikko. Niinpä mainittakoon, että kahdessa ensimmäisessä biisissä miksaus oli pielessä. Soundi oli suttuista jäähallijylinää ja laulukin puuroutui. Onneksi ongelma korjattiin pian.
Kaksi vuotta sitten soitettua akustista osuutta ei ollut tällä kertaa, mutta materiaalin vaihtelevuudesta johtuen sitä ei ehtinyt kaivatakaan.
Laulaja James LaBrie on monelle fanille ja kriitikolle bändin heikoin lenkki. Kritiikin kärki kohdistuu LaBrien falsettivibratoon, joka paljon kuultuna on rasittava. Nykyään mies käyttää tuota tyylikeinoa säästellen.
LaBrien dramaattinen ja mahtipontinen tyyli on olennainen osa Dream Theaterin soundia. Siitä joko pitää tai ei, mutta bändin musiikkia on enää vaikea kuvitella kenenkään muun laulamana. Sama joko/tai-asetelma pätee Dream Theaterin musiikkiin laajemminkin. Se on sentimentaalista ja yliampuvaa. Soitetaan paljon nuotteja nopeasti ja hyvin. Pidät tai et, bändi pitää ylpeästi kiinni valitsemastaan linjasta.
Kosketinsoittaja Jordan Rudessin työskentelyä voi kitarasyntetisaattori- ja iPad-sooloineen pitää suuruudenhulluudessaan naurettavana. Toisaalta se on vahvasti kiinni perinteessä, Yesin, Pink Floydin, ELP:in ja Styxin kaltaisissa bändeissä.
Välillä tilutetaan niin nopeasti kuin fyysisesti on mahdollista. Kohta taas tunnelmoidaan hitaasti ja rauhallisesti.
”Kuinka vähemmän voisi olla enemmän? Kyllä enemmän on enemmän,” kuuluu Yngwie Malmsteenin “suuri viisaus” hevikitaroinnista. Dream Theater toteuttaa tätä koomista filosofiaa onnistuneesti.
Vaikka tekninen taituruus jatkuu biisistä ja tunnista toiseen, soitto ei ole suorittamista. Se on soittamisen juhlaa ja musiikista nautiskelua. Helsingissä maanantaina bändi ja yleisö nauttivat yhdessä rikkaasta ja vaikuttavasta musiikkielämyksestä. Ylettömyydessään se yltää naurettavuuden rajoille ja on hauska.
Lavan taakse heijastetut videot ovat ainoa show ja bändi keskittyy lähinnä soittamaan paikallaan. Siltikään en sanoisi Dream Theaterin ottavan itseään liian vakavasti. Huumori ja ilottelu sisältyy musiikkiin. Hevi muuttuu silmänräpäyksessä sirkusjazziksi ja takaisin maalailevaksi progetunnelmoinniksi. Mielet ovat avoimia ja musiikki virtaa vapaana.
1) The Enemy Inside
2) The Shattered Fortress
3) On the Backs of Angels
4) The Looking Glass
5) Trial of Tears
6) Enigma Machine (Mike Manginin rumpusoolo)
7) Along for the Ride
8) Breaking All Illusions
Act II:
9) The Mirror
10) Lie
11) Lifting Shadows Off a Dream
12) Scarred
13) Space-Dye Vest
14) Illumination Theory
Encore:
15) Overture 1928
16) Strange Déjà Vu
17) The Dance of Eternity
18) Finally Free
Laulaja James LaBrien kanssa Tukholmassa tekemäni haastattelu. Aiheina viimeisimmät levyt ja suomalainen yleisö:
[katsomo = 316851]
