Gary Clark Juniorista on mediassa ja levy-yhtiön tiedotteissa yritetty leipoa uutta Hendrixiä tai Lenny Kravitzia. Hän ei onneksi ole kumpaakaan.
Clark on lupaava monipuolinen blueskitaristi. Hyvä laulaja ja biisintekijä, joka on sisäistänyt paljon bluesin ja rockin perinnettä. Vanhoihin aineksiin hän yhdistelee onnistuneesti moderneja elementtejä.
Loppuunmyyty Tavastian keikka oli ennakkohehkutuksen arvoinen, vaikka keskinkertainen taustabändi latisti kokonaisuutta. Peruskomppia hakannut bändi ei reagoinut Clarkin soittoon tarpeeksi ja sen soolo-osuudet olivat turhia.
Clark ei ole kitaristina virheetön virtuoosi, mutta hänellä on taitoa ja näkemystä nostaa sooloillaan perushyvät biisit huipputulkinnoiksi.
Clark on saanut uralleen vauhtia tunnetuista auttajista. Hänen puolestaan ovat puhuneet mm. Eric Clapton ja Robert Cray. Viime vuonna hän soitti kahteen otteeseen Rolling Stonesin vieraana.
Clark on huomionsa ansainnut. Se verran herkullisesti hän musiikissaan yhdistää historiantajunsa omaan tyyliinsä ja näkemykseensä. Mm. Jimmy Reed, Gil Scott-Heron, Albert King, Curtis Mayfield, Magic Sam ja Jimi Hendrix kohtaavat Clarkin oman äänen.
Tämänkaltaista bluesin ja rockin uudistamista tarvitaan.
Tapasin menestyksestään nöyrän kiitollisen Clarkin keskiviikkona. Sovimme seuraavan tapaamisen New Yorkiin, Crossroads-kitarafestarille, jossa hänen lisäkseen soittavat mm. Buddy Guy, Eric Clapton, B.B. King, Allman Brothers Band, Jeff Beck, Robert Cray, Matt ”Guitar” Murphy, Robbie Robertson, Booker T, Jimmie Vaughan, Earl Klugh, Sonny Landreth, Los Lobos, Albert Lee ja Taj Mahal.
Kulttuurisivujen artikkeli ja haastatteluvideo
When My Train Pulls In (live):
httpv://www.youtube.com/watch?v=Y7De_DDqBtc
Rollarit soittavat uudestaan Hyde Parkissa ja lähtevät Amerikan kiertueelle.
Toisaalta, mikäs uutinen tuo on, kun J. Karjalaiselta on ilmestynyt uusi levy ja kaikki on taas niin kuin ennenkin, aurinko paistaa ja olen niin onnellinen, niin onnellinen, niin onnellinen ja afrikkalaiset rummut kilkkaa, voimme pitää toisiamme taas kädestä, maailma on muuttunut ehjäksi taas ja Markku tanssii nahkahousuissa villien lupiinien keskellä, näkyy vain silmät ja naurava suu, huh-huh-huu! Eikä se ole mikään Herra Huu, joka luulee olevansa kummistus vaikka on pelkkä turmelus.
Ja The Beatles elää ikuisesti mielissämme ja John oli hauskasti irvaileva hassuttelija, mut kumminkin sydän täys kultaa ja silmät täynnä kyynelehiä mummoille. Tälläinen se maailman pitää juuri olla, ei sitä saa kukaan muuttaa eikä ihannekuvaa töniä. Dingeli, dongeli, kaikki on taas kuin ennenkin ja kansa yhtenäinen.
Kiitos taas JuKe tunteen palosta ja runoudesta 🙂
Lisää bändistä joka sinulle tulee Yölinnun jälkeen kovana kakkosena:
http://blogit.mtv.fi/rockaroundtheblog/2013/04/04/stones-palaa-hyde-parkiin/