Joulua kohti jo painellaan.
Menneen kesän ja koko vuoden parhaisiin keikkoihini kuuluu southern rock -klassikko The Outlawsin esiintyminen Sweden Rockissa.
Bändi oli ikimuistoisen hyvä, mutta sen levyjä ei ole tullut kesäkuun jälkeen kuunneltua. Aikaa kuluu (usein täysin joutavanpäiväisten) uutuuslevyjen parissa ja klassikot unohtuvat liiankin pitkiksi toveiksi.
Viime viikkoina on sentään autossa työmatkoilla soinut Australian paras anti, vanha AC/DC ja Rose Tattoo. Tänä aamuna lykkäsin auton soittimeen The Outlawsia.
Kylmässä autossa, aamuväsymyksessä Pasilan liikenneympyrässä, synkeyden sulatti Green Grass and High Tides. Mieleen välähti muistoja kesästä. Hetken luulin jo itkeväni, kuin keikalla Sweden Rockissa. Ei nyt sentään kuitenkaan, aikuinen iso mies.
Tuntui hyvältä tuntea voimakkaasti. Muistaa kesäinen merituuli, maisemat ja ihmiset. Aamu muuttui paremmaksi.
Hyvässä musiikissa on tosiaan terapeuttista voimaa. Ja Green Grass and High Tides loistava biisi.
Pimeyttä riittää taas. Kesä kaatui selälleen mustaan lampeen rinnassaan kuun hopealuoti, aaltojen kuolaavat hevoset jäätyivät rantaan.
Edellä ajava auto valuttaa perävaloistaan kiemurtelevaa verta märälle asfaltille. Minne matka, Liftari?
Nyt on vain painettava eteenpäin, hampaat yhteen purtuina, on tehtävä työtä ja pidettävä lamppu palamassa.
Kuollut on luonto taas tai ei kuollut vaan levossa, unessa, josta seuraava kesä syntyy.
Blues soi autossa, Can’t Quit The Blues, Buddy Guy:n boxi, hyvää kamaa ja uusi tavara yllättävän erinomaista. Kyllä mestari osaa, saavat miljoonat virkamiestiluttajat soittaa luut näkyviin eikä mitään synny kuin kopioita.
Pian suksen ja lumilaudan kantti leikkaa hekuvaa hankea, Minttu Black on kylmää, rommikaakoa kuumaa, sauna lämpiää ja lihapadat höyryävät.
Ja kohta kesä avaa maiskahtaen hekumalliset huulensa ja kaataa kuohuviiniä mansikoille.
jeps, samaa mieltä tosta “Australian parasta antia” maininnasta, itelle ei uudempi AC/DC ole hirveesti kolahtanu lukuunottamatta Back in Black -albumia.
Muistan kun olin ostamassa ensimmäistä AC/DC:n levyä joskus 80-uvun alussa H:gin dösäaseman vieressä silloin olleesta valintatalosta (siellä oli erillinen levyosasto, nyt paikalla joku kuppila nimeltään Circus tai jotain). Back in Black löytyi jo tuolloin hyllystä, eli mielenkiintoni AC/DC:tä kohtaan alkoi vasta tuohon aikaan. Olin kaupassa kädessäni AC/DC:n High Voltage- ja Back in Black albumit, fyrkat riitti vain yhteen ja päätös oli tehtävä. Kysyin myyjältä neuvoa kumpi valita, myyjä sanoi, että ehdottomasti High Voltage. Ostin sen ja en katunut, levy pyöri lautasella pitkään…ja pyörii vieläkin silloin tällöin. Back in Black tuli ostettua myöhemmin, mutta jäin ikuisesti vanhan AC/DC ystäväksi.
Uutta parasta antia Ausseista on mielestäni Wolfmother, ainakin eka levy kolahti p?%rkeleesti. Uusi on kaupoissa, ja pitää mennä ostamaan hetimmiten.
Kiitos kommenteista!
Minäkin olin 80-luvulla teininä niin vannoutunut Bon Scott -fani, etten mennyt edes katsomaan AC/DC:n 80-luvun Suomen keikkoja.
Nykyään diggailen kyllä taas Johnsoniakin, myös Geordie-bändinsä levyjä.
Totta Jakki, Wolfmother on hyvä. Toista levyä en ole vielä kuullut, mutta bändi olisi kiva nähdä livenä.