Viikonloppu pukkaa päälle. Minäpoika muistelen silti vielä mukavaa viime viikonloppua.
Suomen maailmanmestaruuteen huipentuneen hyvän fiiliksen käynnisti lätkävoitto Venäjästä, jota todistin Itäkeskuksen Bohemiassa. Pelin päälle esiintyi Reckless Love.
En ole bändiä aiemmin nähnyt lavalla, mutta nyt oli pakko jo tsekata. Sen verran moni kaveri on tästä puhunut, varsinkin Englannissa. Siellä Reckless Loven edustama kasarisoundi ja melodinen AOR, Journey, Foreigner ja kumppanit, ovat polttavinta hottia tällä hetkellä.
Mainio brittibändi Jettblack kiersi Englannissa Reckless Loven lämppärinä ja myös Jettblackin jätkät olivat kovasti tohkeissaan kuopiolaisista.
Oikeassa olivat kaverit, Reckless Love on hyvää viihdettä. Lavaesiintyjänä Olli Hermanissa yhdistyvät Michael Monroe ja David Lee Roth.
Parasta tässä bändissä ovat positiivisuus ja huumori. Synkkyys on luonteva osa heviä, mutta myös tätä iloisempaa ilmettä tarvitaan.
Yleisöstä 90 % oli naisia. Kirkumisesta päätellen diggasivat kovasti muutakin kasaria. Ennen keikkaa levyltä soineet Bon Jovi, Def Leppard ja Van Halen otettiin vastaan ihastuneilla kiljahduksilla ja tanssimisella. Hienoa!
Kasarista tuli mieleen, että moni blogini lukija on pyytänyt minua kommentoimaan taannoista Hesarin Vesa Sirénin juttua, jossa hänen kasariahdistuksensa kiteytyi Whitesnakeen.
Ymmärrän että Whitesnake-faneja ärsyttää, jos bändin näkee pelkkänä kasarikauhistuksena. Olihan 80-luvun menestys vain yksi vaihe pitkällä uralla. Tarkemmin tarkasteltuna Whitesnake edustaa jo 70-luvulla syntynyttä stadionrockia, eikä ole mikään 80-luvun tuote.
Vesalla on silti pointtinsa ja saahan meitä ahdistaa. Jos Whitesnake ahdisti 80-luvulla, se varmasti tekee niin yhä.
Itseäni ahdistavista bändeistä tulee ensimmäisenä mieleen Coldplay. Ja vapun aikaan Lontoossa juhlitulla Camden Crawl -festarilla soitti monta indie-piipertäjää, joiden musiikki aiheuttaa rokkarissa vahvaa ahdistusta.
No joo, minä nyt kuulunkin samaan sarjaa kuin Mickey Rourken esittämä vapaapainija elokuvassa The Wrestler. Hänhän rakastaa sukkiskasariheviä ja sanoo kaiken olleen hyvin kunnes “nössö Cobain tuli ja pilasi kaiken”.
Tosipuheessa pidin Nirvanasta ja koko grunge teki ilmiönä hyvää heville, samoin kuin thrash aiemmin. Mutta valtaosa grungesta oli roskaa, samalla tavalla kuin osa 80-luvun sukkahousuhevistä.
Sub muuten esitti The Wrestlerin maanantaina, mutta se jäi Leijonien kultajuhlan varjoon. Jollet ole nähnyt, kannattaa katsoa boxilta tai vuokrata. Hyvä leffa.
Lauantaina DOM:issa veteli stadionklassikoita lajin kotimainen taitaja Pekka Heino. Näin setistä vain vähän, sillä jämähdimme kaverini ja Maikkarin huippukuvaajan, Aki Blombergin kanssa Mendocinoon todistamaan näyttelijä Teijo Elorannan bluesbändiä Maisteri T. & Lihan Tie. Toimii! Suomenkielistä bluesia on näin hyvin tehty aivan liian vähän. Sammeli Palovaara on hieno kitaristi.
Lontoossa äskettäin tapaamiini Magnumiin, Praying Mantisiin ja muihin palaan täällä pian 😉 Nyt ei ehdi. Pitää kiitää kohti uusia keikkoja ja seikkailuja.
Hyvää viikonloppua kaikille. Kukin meistä nauttikoon musiikista joka ei ahdista, vaan josta tulee hyvä potku puuhailuun tai biletykseen.
Reckless Love – Beautiful Bomb:
httpv://www.youtube.com/watch?v=Qy6NpF2V2xg
The Wrestlerin traileri:
httpv://www.youtube.com/watch?v=61-GFxjTyV0
