Juosta lynkyttelin tuossa iltalenkillä. Siinä Heurekan pihassa lymyilevien muovisten dinosaurusten kohdalla tuli mieleen Lee Aaron.
Hänhän se lauleli heviä jo 80-luvun alussa, aikana jolloin Tarja Turuset ja kumppanit olivat vielä pikkuvauvoja. Kanadalainen Lee Aaron on edelläkävijä, alkuperäinen metallikuningatar, joka ansaitsee kunnioittavan lierihatunnoston.
80-luvulla luin englantilaisia, saksalaisia ja ruotsalaisia hevilehtiä. Girlschoolin ohella Lee oli ainoita naisia noilla sivuilla. Lehtien kuvissa Lee oli minun teinisilmissäni lumoavan nätti ja söpö.
Ulkonäköä ja Aaronin kohtalaista musiikkia huomattavasti tärkeämpää oli silti se, mitä Lee kaltaiselleni penskalle edusti. Tässä oli rumien äijien, Iron Maideneiden ja muiden keskellä nainen, joka lauloi heviä. Järjettömän siistiä! Ja jos tämä nainen lauloi heviä, hänen täytyi tykätä hevistä tai ainakin vähän rockista! Upeeta ja mahtavaa! Eipä nähty sellaisia naisia Riihimäellä tai Simossa. Totta kai tämä nainen ansaitsi siis tulla meidän hevareiden keskuudessa kutsutuksi kuningattareksi. Vähintäänkin. Huippunainen. Modesty Blaisen tasoa.
Nyt aikuisena miehenä näin Lee Aaronin Sweden Rockissa. Viisikymppisenä hän oli yhä yhtä siisti ja söpö kuin 30 vuotta sitten. Ja hän on yhä alkuperäinen “Metal Queen”. Siitä ei ole epäilystäkään.
Valitettavasti hänen keikkansa oli jo puoliltapäivin, joten seurueemme missasi sen. Olimme vasta matkalla hotellilta festarialueelle. Vähän lohdutti, että näin kuningattaren backstagen lehdistöteltassa.
Keikan kokenut “Kiss-hullu” ja muutenkin mukava musafriikki – Syrjälän Marko – kertoi, että sovitukset olivat huonoja ja Leen tuoreilta levyiltä tuttua “yökerhojazzia” kuultiin liikaa.
Jazzin ja bluesin ystävänä olisin saattanut tykätä. Minulla on yksi Leen blueslevyistä, eikä se ole ollenkaan huono.
Saksalaiset tutut kiertävät työkseen Eurooppaa, myyden Bullshirt-kojustaan bändipaitoja. Tänä kesänä he olivat saaneet hoitaakseen oikein Lee Aaronin viralliset kiertuepaidat.
Kävipä sitten niin, että päivänä yhtenä tämän pienen ja herttaisen paitakaupan vanhemmat ja kokeneemmat mestarimyyjät olivat jossakin asioillaan. Baarissa, korjauttelemassa tatuointejaan, baarissa, ottamassa uusia tatuointeja, baarissa, täydentämässä kojunsa juomavarastoja tai ihan vaan muuten liikenteessä.
Liike jäi kesäkisälli Güntherin hoitoon. Ja nuorukaiselle kävi ns. kelju homma.
Rockhistorian merkkihenkilö, edelläkävijä nimeltään Lee Aaron, tuli paitakojulle noutamaan rahoja myydyistä paidoista, sekä nipun kuvillaan varustettuja vaatteita itselleen ja bändilleen. Liekö vaikka sukulaisilleenkin.
Onneton Günther on vasta parikymppinen sakemanni, eikä osaa ymmärtää metallikuningattaren suurutta. Ihmekös tuo, sillä kun Lee Aaronin kuvia ihailtiin hevilehdistä, Güntheriä ei ollut vielä olemassakaan.
Niinpä siis käy, että kun kojulle saapuu tyylikäs (ja Güntherinkin mielestä jännästi söpö) leidi kyselemään Lee Aaron -paitoja, Günther alkaa tehdä kauppaa.
Onneton kisälliparka luulee metallin valtiatarta ns. normiasiakkaaksi.
Aluksi Lee naureskelee, mutta kun käy ilmi, ettei Günther oikeasti tunne häntä, hymy alkaa hyytyä. Onhan Lee Aaronin naama (ja osaan paidoista koko vartalokin) painettu kaikkiin kaupiteltaviin kuoseihin.
Tunnelma on kelju, mutta elävänä selvitään tästäkin, eurooppalaiskanadalaisen liennytyksen hengessä.
Güntheriä hävettää. Lee Aaron poistuu paikalta kovin epävarmana siitä, onko Bullshirt sittenkään oikea firma edustamaan häntä virallisesti.
Kisälli nimeltään Günther toipuu mokastaan juomalla ruotsalaista olutta. Kertoessaan tätä vekkulia tapausta meille tutuille ja puolitutuille, häntä jo naurattaa. Sattuuhan sitä musabisneksessä yhtä jos toista.
Vuonna 1982 Lee Aaron oli Metal Queen:
httpv://www.youtube.com/watch?v=4n6WjXWc-Fw
Sitä aikuisen Leen jazzimpaa matskua (Syrjälän ja kumppaneiden kiusaksi):
httpv://www.youtube.com/watch?v=k0zl6U3okkI
