Luin Moskovaan sijoittuvan kirjan velhoista ja vampyyreistä. Tätä on maailmalla hehkutettu Quentin Tarantinosta lähtien, eikä ihan suotta. Hyvin kulki kun vauhtiin pääsi. Viisiosaisen sarja avauksessa on Tähtien sodan ja Ryhmä-X:n tuttuja aineksia, mutta myös venäläistä votkanjuontia.
Musiikkiakin on mätkeessä mukana. Päähenkilön korvanapeissa soivat venäläisbändit Piknik, Voskresenie, Splean sekä Blackmore´s Night.
Luin kirjaa Pietarin yökahviloissa, mikä varmasti auttoi tunnelmaan pääsyä ja tehosti sitä. Joka tapauksessa suosittelen, ihan täällä Suomessakin luettavaksi.
Onko vampyyriteema nykyajassa esillä ja suositumpi kuin ennen? (Thema merkitsi antiikin kreikkalaisille kokonaismerkityksen sijaan kysymystä, haastetta, ongelmaa tai tehtävää, joka välittyy vastaanottajalle historiallisen tilanteen motivoimana)
Onko yhteiskuntien arvomurros nostanut elävät kuolleet esiin, arvomurros, joka tekee näkyväksi räikeät epäkohdat ja ristiriidat yhteiskunnissa. Arvomurros, joka saa aikaan konflikteja, jos ei ulkoisia, niin sisäisiä ainakin.
Tai sitten tulkitsen asiat vain sellaisiksi kuin haluan.
Mutta mitkä olosuhteet elämässä saavat ihmisen kiinostumaan vampyyriteemoista ja käymään dialogia niiden kanssa? Mitkä kysymykset vaativat vastauksia ja verta?
Hyviä kysymyksiä JuKe.
Itse koen niin, että vaikka vampyyrifiktioon on helppo paeta arkea ja sen ongelmia, tällaisen fiktion kautta pystyy myös lukija pohdiskelemaan omia motiivejaan, ratkaisujensa seurauksia, elämänsä merkityksellisyyttä tai merkityksettömyyttä. Rakkautta. Samanlaisia asioita kuin esim. tämän Yöpartion henkilötkin.
Tässä kirjassa päähenkilö etsii elämänsä sisältöä ja merkitystä, kokee olevansa tuomittu tylsään vastapuolen (Pimeyden) joukon vahtimiseen ja ihmisten suojelemiseen.
Lukijan ei tarvitse olla ammatiltaan pappi voidakseen samaistua. Velhoa ymmärtää kuka tahansa palkansaaja 🙂
Hieno loppulause: ”Velhoa ymmärtää kuka tahansa palkansaaja.”
Tuon pimeyden joukkion vosi nähdä niin, että yhteisön pelisäännöt pääsee nykyisin määrittelemään ihmisjoukkio, jotka käyttävät tilannetta sitten häikäilemättä hyväkseen enemmistön kustannuksella ja jolle ihmiset ovat vain omien virheiden maksajina olemassa ja resurssina, joiden avulla on helppo rikastua. Nämä ns. ”yli-ihmiset” ja ”poikeusyksilöt”, joita varten yhteiskunnat tulisi muuttaa pelkiksi full access-leikkikentiksi ahneelle omanvoitonpyynnille, koska heidän yliturvonneet, tulehtuneet ja narsistiset egonsa muka pistävät sitten hyvinvointikoneen raklattamaan hyvää tavalliselle enemmistölle, jonka tyrannian alla nämä ihmiskunnan suuret hyväntekijät nykyisin muka nääntyvät. Kun katsoo ulos luontoon (ja miettii ihmistä osana luontoa, lajina), niin eipä siellä poikkeusyksilöt johda muurahaisia, kaloja, mehiläisiä, lintuja etc, ovathan nämä ihmislajin poikkeusyksilöt johtaneet meitä jo monta kertaa: Hitler, Stalin, Mao, Pinochet, Finanssikeisarit etc. lista on loputon ja elävää verta on vaadittu monen meren verran matkalla kohti uutta, uljasta onnelaa. Ja päämäärä ja tavoite on ollut vain poikkeusyksilön tiedossa, kansa on pitänyt saada se ymmärtämään kovilla keinoilla. Pahuutta etsitään usein luonnosta, vaikka ihminen vääristää luonnon ja eläimen omaksi kuvakseen.
Pohdiskelua tämä elämä on, jatkuvaa. Mitään ei voi oikein määritellä lopullisesti ja tyhjentävästi. Ikuinen timantti, muuttumaton, ei valmistu ihmisen pään ja sydämen ahjossa, jonka avulla sitten voisi suunnata elämänsä ja päätöksensä aina oikein eri tilanteissa, olosuhteissa. Ei kai elämän kokonaismerkitystä voi oivaltaa ja ymmärtää jonakin hetkenä elämänsä aikajanalla ja sitten koko loppuelämä on tämän oivalluksen kirkastamista? Että jäisi esim. ideologian ja uskonnon vangiksi vapaassa, ainutkertaisessa elämässä ja runttaisi kaiken väkisin sitten johonkin kivettyneen ideolgina muottiin ja kaavaan? Olisi ihmisenä ja persoonana lopullinen, muuttumaton ja vailla kehitystarpeita?
Ikuisten Etsijöiden Koulukuntaan pitänee kuulua vapaina, avoimina, määrittelemättöminä, iloisina, optimistisina, voittoisina.