Viime vuodet ovat olleet antoisat klassisen rockin ystävälle. Vanhan liiton bändit kiertävät taas maailmaa ja Suomeen saakka, erilaisten lehtien ja biografioiden määrä kasvaa. Progressiiviselle rockille ja vanhalle ”jytämusiikille” löytyy kuulijoita pop-markkinoiden rajapinnoilta. Levyistä julkaistaan uusia painoksia, lisäraitoja, keikkatallenteita..
Tästä samasta analogisesta lähteestä ammentaa suomalainen Von Hertzen Brothers, joka esiintyi marraskuun lopulla Tampereen Pakkahuoneella.
Toistaiseksi veljessarja VHB on saattanut maailmaan neljän albumillisen verran monipolvista, tarttuvaa, 70-luvun perinteisiin nojaavaa, vaativaa mutta palkitsevaa progressiivista rockmusiikkia. Suosio on ollut nousujohteista, ja pakka muutenkin järjestyksessä: Karismaa löytyy niin, että heikompia hirvittää. Samoin katseenkestävät, mutta oppirahansa maksaneet soittajat. Mediahuomiota ropisee maailmalta. Ja tietenkin bändillä on myös se x-tekijä, se jokin mikä erottaa muista: sukulaisuus – ja kiehtova ajatus soittajien välisestä korkeammasta, ehkä jopa solutasolle ulottuvasta yhteydestä.
Yhtälöstä puuttuu enää viimeinen litmustesti: miten ryhmä soi livetilanteessa? Proge livenä kun mielletään monesti muusikkomusiikiksi. Sellaiseksi, joka kiinnostaa vain anorakkimiehiä ja soittajia itseään. Muniin puhalteluksi kunnon keikkameiningin kustannuksella. Proge ei rokkaa – vai rokkaako?
VHB soi viime keväänä Tampereen YO-talolla upeasti – yhdestä murtuneesta jalasta huolimatta. Paikka oli kuitenkin piskuinen ja intiimi kuin olohuone, tuskin neljäsosaa Pakkahuoneesta. Viime kesänä näkemäni Helsingin ulkoilmakeikka oli taas lähinnä showcase-viritys, muutaman biisin mainospala TV-kameroille ja radiolle. Sen perusteella ”suuren näyttämön hallintaa”, näin teatterikieltä käyttääkseni, ei voinut vielä arvioida.
En joutunut pettymään. Monipolviset biisit ja keikan kulku ovat selvästikin VHB:llä niin hallussa, niin selkäytimessä, että osaamisen varassa voi levätä, soittaa ja ennen kaikkea: pitää hauskaa. Orkesterista välittyi vilpitön iloittelun meininki – jopa siinä määrin, että bändi rokkasi enemmän kuin yleisö.
Aatelinen kolmikko Mikko, Kie ja Jonne von Hertzen hallitsi Tampereen lauantai-iltaa ilolla ja vaivatta. Mikko v. H. on paitsi kitaristi, myös päävokalisti ja siksikin keskeinen hahmo, silmänilo ja vilpittömästi virnistelevä, tavallaan kanava yleisön ja muun bändin välillä. Oman osansa valokeilasta otti kuitenkin yhtä lailla Kie v. H. kitaranvarressa ja laulajana (ja lippalakissaan jollain oudolla tavalla vaarallisena). Jonne v. H. riehui etuvasemmalla hiukan veljiään pidättyvämpänä, mutta komeasti paikkansa täyttävänä kolmoisroolissaan basisti-kosketinsoittaja-laulajana.
Velisarja ei toki ollut lavalla yksin. Tämän porukan suhteen voi tosiaan puhua bändistä. ”Tukijoukot” on vähättelyä; pikemmin pitäisi puhua perustuksista.
Rumpali Mikko Kaakkurinniemi piti illan kasassa tarkalla mutta svengaavalla soitollaan; miestä olisikin kutsuttava pikemmin perkussionistiksi kuin ”vain rumpaliksi”, niin tanakkaa ja musiikillista työtä hän patteristonsa takana teki, ja näyttipä välillä karjahtelevan mikrofoniinkin. Koskettimissa häärivä Juha Kuoppala hoiti myös pestinsä takaoikealla hienosti, hiukan näkymättömänä mutta täyttäen alati äänitilaa, tarjoten sävyjä ja tunnelmaa veljesten sahauksen, halonhakkuun ja vihdonnan tueksi.
Välillä huomasin haukkovani henkeä, kun veljeskatras pyöri kehää ympäri lavaa, kukin näennäisesti sokeana omassa maailmassaan mutta silti aukottomasti biisien varassa, yhteen soittaen, yhteisessä pulssissa. Ja se laulu! Taannoin kehuin Uriah Heepin stemmalaulua samassa keikkapaikassa: Hertzenin veljekset eivät jääneet senioreista jälkeen nuottiakaan.
Entäs biisit sitten? Kaikki hitit kuultiin. Oma suosikkini VHB:lta on Love remains the same – albumin häkellyttävän kaunis I came for you, joka kuultiinkin jo keikan alkupuolella. (Ko. biisi laittaa totisesti ihmettelemään, miten kukaan ei aiemmin ole kyseistä yksinkertaisen kaunista melodiaa löytänyt.) Radiohitit Kiss a wish ja In the end Approach -levyltä tempaisivat yleisön mukaansa, kuten uusimman Stars aligned – lätyn Miracle ja Gloria. Viimeisimmällä albumilla minusta täytebiiseiltä kuulostaneet Repeat mode ja Always been right toimivat nekin livetilanteessa levyä paremmin. Uusin levy oli muutenkin hyvin edustettuna, ja illan kohokohta allekirjoittaneelle olikin hypnoottinen Voices in our heads.
Yhtye tarjosi täydehkölle salille täyteläisen lauantai-illan. Porukan ikähaitari näytti ulottuvan parikymppisistä viisikymppisiin, jota voi nykymaailmassa pitää todellisena saavutuksena. Tanssia ja hurmosta rajoitti vain halu kuunnella tarkasti. Musiikki oli nääs sitä luokkaa, ettei siitä halunnut menettää mitään.
Toisinaan tuntuu, että jokin on liian hyvää ollakseen totta, ja yleensä silloin onkin näin. Toistaiseksi VHB on kuitenkin osoittanut olevansa kaiken suosionsa arvoinen. Mukanani ollut 17-vuotias nuorimies lausuikin keikan jälkeen ytimekkäästi nyökytellen: ”Tosi siistii.”
Uuden levyn nimeä mukaillen: tähdet ovat kohdallaan.
Reidar Palmgren
VHB – Angel Eyes:
httpv://www.youtube.com/watch?v=azfL3IsdWi4
