Saakeli että veti Status Quo eilen kovan keikan Helsingissä. Finlandia-talo oli outo paikka tälle ränttäboogielle, mutta saipa Quo sielläkin kansan joraamaan ja veivaamaan ilmakitaraa. Tänään bändi soittaa Tampereella, huomenna Turussa ja keskiviikkona Oulussa.
Aluksi vähän muistin virkistykseksi faktoja näistä “neljännen soinnun metsästäjistä”: Yli 40 vuotta toiminut Status Quo on ollut Iso-Britannian singlelistan 40 parhaan joukossa 62 kertaa, useammin kuin mikään toinen bändi. Quo on myös ainoa yhtye joka on päässyt Iso-Britannian Top 20 -singlelistalle viidellä eri vuosikymmenellä.
Bändin levyjä on myyty yli 118 miljoonaa ja se on soittanut yli 7000 keikkaa. Konserttien yhteenlasketun yleisömäärän arvioidaan olevan noin 30 miljoonaa henkilöä.
Status Quo on kuin AC/DC, taskulämmin kossu tai sarjakuvien puolelta Tex Willer. Snobien väheksymää, näennäisesti simppeliä ja helpon kuuloista, mutta samalla jäljittelemättömän persoonallista. Kaavamaisuudessaan nautinnollista.
Maailmalla bändin faneihin on julistautunut mm. Metallican rumpali Lars Ulrich ja Suomessa poliitikko Timo Soini, joka eilenkin lauloi biisit mukana ja näytti nauttivan keikasta täysillä.
Sedät jaksavat yhä heilua. Finlandia-talon penkeillä istumisen sijaan tämän bändin keikalla tosiaan kuuluu tanssia ja soittaa ilmakitaraa. Alkukankeuden jälkeen valtaosa yleisöstä teki näin eilenkin. Onneksi järjestysmiehet sallivat ihmisten seisoa lavan edessä ja käytävillä.
Bändille ominaisen boogiejunttauksen keskellä suvantokohtia olivat balladi Living On An Island ja 60-luvun hitti Pictures Of Matchstick Men. Enempää rauhoittumista ei kaivattukaan, sillä juuri armottoman raaka rokkaus on se minkä Status Quo osaa parhaiten.
Nuorempien bändien soisi ottavan mallia tästä soittamisen ilosta ja yhteispeli tiukkuudesta, joka syntyy vain vuosikymmenten työllä.
MTV3 sai kesällä 2007 harvinaisen avomielisen haastattelun bändin laulaja-kitaristi Francis Rossilta. Hän kertoo haastattelussa musiikistaan, Lars Ulrichin kaltaisista julkkisfaneistaan ja huumeidenkäytöstään. Katso haastattelu.
Ehkä kysymys on pysyvyydestä, perusrytmistä, joka “ränttätäntässä” sykkii kuin elämän sydän kaiken epävarmuuden ja tulevaisuuden tuntemattomuuden keskellä. Se on perusherkkua, tuoretta ruisleipää suoraan levinuunista voita päällä. Välttämättömyys. Sen voi kyseenalaistaa, sitä voi vihata, mutta silti se soi taustalla.
Elämä on kahden paalun, syntymän ja kuoleman, väliin pingotettu vaijeri, jolla tasapainoilemme eteenpäin. Siinä taiteilussa tarvitaan välillä tasapainottavaa rytmiä ja elävän lihan rytmitajua. Luonnon pitää antaa puhua ja viedä liikettä eteenpäin, ettei aivokummitukset ja abstraktiot sotke nuorallatanssijan askeleita.
Toisaalta perusjutut ja soinnut mahdollistavat monipuolisen muuntelun. Jos haetaan kaukainen aasinsilta, niin geenimuuntelu voi tapahtua yhdessä yksilössä ja levitä vähitellen koko lajiin.
Musiikillinen muuntelu tai muunnos voi tapahtua yhdessä ihmisessä tai bändissä ja levitä koko genreen, maailmaan.
Sosiaalinen muunnos voi edetä yhden yksilön tai ryhmän toiminnasta, ajatuksesta, ideasta yleiseksi käytännöksi ja kasvualustaksi, josta taas versoo jotakin uutta.
Tämäpäs nyt meni filosofiseksi…lääke on unohtunut ottamatta
Siltähän tuo kuulostaa, että mämmit on syöty ja ajatus juoksee. Hyvä!
Hyvää pääsiäisen aikaa.