Perjantain paras bändi oli tietysti Steel Panther. Fy fan det var fuckin bra! Fuck! Tämä kasarihevin parodia sopii Sweden Rockiin paremmin kuin mihinkään muualle. Täällä pantteripojat olivat keskellä huumorinsa lähdettä. Aitoja kasaribändejä riittää tänäkin vuonna. Ja yleisössä kasarityyliin pukeutuvia poikia ja tyttöjä.
Steel Pantherin vitsi toimii, koska bändi soittaa hyvin. Kolmoslavan soundit olivat erinomaiset ja mikä tärkeintä, nerokkaan törkeistä sanoituksista sai selvän. Puhuttelevia lyriikoita aasialaisista huorista ja siitä ettei pelkkä suihinotto ole pettämistä.
Laulaja Michael Starr vetää tarkkaan David Lee Rothin ja Vince Neilin maneerit. Välispiikit ja jutustelu kitarasankari Satchelin kanssa ovat huippuhuumorivitsiä.
D-A-D sai takuuvarmalla karismalla kakkoslavalle jättiyleisön. Kaikki lauloimme bändin kanssa nukkuvamme päivät pitkät, vaikka täällähän ei nukuta.
Kovasti kehuttu stonerbändi High On Fire oli pettymys. Näitä on nähty ja esim. myöhemmin illalla soittanut ruotsalainen Mustasch toimii ihan eri kierroksilla. High On Fire kaipasi parempia biisejä ja laulussa oli liikaakin Lemmyn vaikutusta. Yksi Lemmy riittää tähän maailmaan, häntä ei kannata matkia.
Pettymys oli myös Praying Mantis, jonka melodinen hevi ei täysin lähtenyt lentoon laulun ja soiton takkuillessa. Näin bändiltä huomattavasti paremman keikan viime syksynä Lontoossa. Paikka oli outo progeklubin ja stippariluolan yhdistelmä The Peel.
Kahdeksankymmentäluvun julistepoika Rick Springfield veteli stadionrockiaan päälavalla. Ammattitaitoisesti, mutta omaan makuuni liian steriilisti ja sliipatusti.
Brittibluesmies Stan Webb kiertää yhä Chicken Shack -nimisellä bändillä, mutta sooloprojekti tämä on. Webb on yhä hyvä kitaristi, mutta laulajana vaatimaton John Mayall-koulun määkijä. Hyvää blueskitaraa, mutta löysä bändi laski pinnoja.
Magnumin laulaja Bob Catley ei yllä entisiin korkeuksiin, mutta Magnum on yhä hyvä bändi lavalla, hyvissä biiseissään. On A Storyteller´s Night -klassikosta on juuri ilmestynyt juhlaversio, joten 80-luvun materiaalia olisi mielellään kuullut enemmän. Tyly tosiasia on, että kitaristi Tony Clarkin teki bändin parhaat biisit 70- ja 80-luvuilla. Toki yksittäisiä hyviä biisejä on tuoreessakin materiaalissa, jota nyt kuultiin paljon.
Cinderella ja Billy Idol näyttivät yleisölle olevan päivän odotetuimmat aktit. Cinderellan laulajan Tom Keiferin ääni on omalaatuinen Janis Joplinin ja Bon Scottin yhdistelmä jota joko vihaa tai rakastaa. Ääni oli tallella.
80-luvulla Cinderella erottui tukkabändien joukosta rootsimmalla bluesotteellaan. Niin nytkin. AC/DC / Aerosmith -osaston ystäville keikka kelpasi. Ei aivan festarin huippua, mutta yllättävänkin hyvä.
Billy Idol veti hänkin kelpo shown. Hevanderin keskellä oli kiva kuulla akustista rock & rollia, punkia ja hittejä. Mies laulaa yhä hyvin ja vaikuttaa muutenkin hyvinvoivalta.
Doors-cover kulki muodossa Malmö Woman. Idolin aikana saatiin rankkoja sadekuuroja, joten backstagella piti pidellä sadetta ja tavata erimaalaisia facebook-tuttuja livenä.
Gary Moore palasi illan pääteeksi bluesista kelttirockiin. Ukko otti luulot pois aloittamalla Over The Hills And Far Away -hitillä. Moore on vakuuttava kitaristi ja bändi hyvä. Koskettimissa luottomies Neil Carter, rummuissa Darrin Mooney (Primal Scream) ja bassossa Jon Noyce (Jethro Tull). Phil Lynottin henki tuntui leijuvan homman yllä. Itselleni paras biisi olikin Military Man, jonka Lynott 1985 lauloi levyllä Run For Cover. Mooren paluuta hardrockiin voi pitää onnistuneena.
Valokuvat: Vesa Heilala
