Sweden Rock, päivä 4

Lauantain päälavalla avasi Fates Warning. Yhdysvaltalainen progemetallin kulmakivi oli uuteen päivään heräilevälle kansalle melko vaativaa kuultavaa, mutta tällä festarilla jengi on kankkusessakin fiksua ja musiikillisesti sivistynyttä.

Fates Warning on vaikuttanut vahvasti progemetallin kehitykseen 1980-luvun puolivälistä alkaen. Bändi yhdistää progeheviinsä psykedeliaa, space rockia, jazzia ja itämaista musiikkia onnistuneesti. Kiinnostava ryhmä.

Sweden Rockin keli on ollut ennenkin tuulinen, mutta näin intensiivistä tuulta ei ennen ole koettu. Juuri kun Michael Kisken johtama Unisonic oli tulossa kakkoslavalle, tuuli pudotti metallielementtejä lavarakenteen yläosasta. Onneksi bändi ei vielä ollut lavalla! Tämä tapaus myöhästytti Unisonicin ja Wingerin esiintymisiä.

Point Blank kuuluu vanhan polven southern rock -bändien hyväkuntoisimpiin. Edellisen Sweden Rock 2007 -keikan tasolle ei nyt kuitenkaan päästy. Alkuperäinen basisti Phillip Petty kuoli äskettäin, eikä uusi rytmiryhmä ole aiemman tasoinen. Siitä huolimatta Point Blank sopisi erinomaisesti esim. Järvenpään Puistobluesin päälavalle. Kitaristi Rusty Burns soittaa vasenkätisesti kielet ylösalaisin. Tämä vanha bluesmiesten tekniikka on aina yhtä kiehtovaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 

Melodisen hevin faneille tämän vuoden huippua oli Winger päälavalla. Bändin uusin levy Karma on niin vahvaa materiaalia, että sen biisejä olisi mielellään kuullut enemmänkin kuin nyt kuultiin. Lavarakenteiden hajoamishässäkän aiheuttaman myöhästymisen vuoksi bändi jätti Miles Awayn soittamatta. Wingerin haastattelu löytyy tästä blogista myöhemmin.

Ravenin uuden aallon brittihevi Newcastlesta on niin perinteistä, että se on sympaattisen koomista. Heviä siten kuin se 80-luvun Britanniassa esitettiin.

Opeth ei Ruotsissa nauti yhtä suurta suosiota kuin esim. Suomessa, mutta onneksi bändi oli silti otettu kakkoslavan iltaan. Ehdottomasti yksi tämän hetken kiinnostavimmista hevibändeistä, Lontoon Royal Albert Hallin juhlakeikan jäljiltä tiukassa vireessä. Kaunis folk ja proge tauottivat vaikuttavasti örinää ja jytinää. Opethin Mikael Åkerfeldtin haastatteluvideokin löytyy täältä myöhemmin.

Yksi tämän vuoden harmillisia päällekkäisyyksiä oli, että kanadalainen Saga soitti samaan aikaan Opethin kanssa. Saga yhdistää kikkailevan progen popahtavaiin hittimelodioihin. Laulaja  Michael Sadlerin erottua 2007, bändi menetti suuren osan persoonallisuudestaan. Tätä ei uusi laulaja Rob Moratti pysty paikkaamaan. Taitavaa soittoa vailla syvintä omaa olemusta.

Oma jäljittelemätön soundi oli sen sijaan jäljellä kanadalaismaanmiesten Bachmanin ja Turnerin soitossa. Tuttuja Randy Bachmanin biisejä ja basisti Fred Turnerin järisyttävä ääni! Takin Care of Business, You Ain´t Seen Nothin´Yet…  Päivän paras bändi Guns N´Rosesin ohella.   

Anvilin missasin B & T:n ja Opeth-haastattelun vuoksi, mutta kaikkeen ei voi ehtiä.

Ronnie James Dion muisto eli tänä vuonna festarilla ja liikuttavimmasta Dio-tribuutista vastasi Dan Reed. Akustisille esityksille varatussa teltassa Reed tulkitsi Dion Holy Diverin balladina. Yleisössä lauloimme mukana ja itkimme. 

Kakkoslavan viimeisenä veti W.A.S.P. eli Blackie Lawless säestäjineen. Monista näkemistäni bändin esiintymisistä tämä taisi olla energisin ja paras. Blackien tultua uskoon, veri ja raaka liha ovat poissa showsta, mutta miehen tunnistettava ääni on tallella. Setissä oli kiitettävän paljon biisejä bändin kahdelta ensimmäiseltä albumilta 80-luvulta.

Guns N´Roses aloitti Helsingissä tunnin myöhässä, täällä 50 minuuttia. Nyt odottelu tuntui kylmässä yössä pidemmältä kuin Käpylässä. Osa yleisöstä buuasikin jo odotellessa, mutta valtaosa jäi silti keikalle ja pysyi paikalla aina lähelle aamukolmea, jolloin soitto ja tämänvuotinen festari päättyivät. Gunnareiden show oli sama kuin Suomessa.    

Chinese Democracy -levyn myötä tämä kokoonpano on oikeuttanut olemassaolonsa. Aina voi purnata siitä, ettei tämä ole “oikea” Guns N´Roses. Jos purnaamisen sijaan nauttii hyvästä musiikista ja showsta, toteaa että tämä on jännittävä ja viihdyttävä rockesitys. Axlin ainutlaatuinen ääni on tallella. Pelkkiä hyviä biisejä. Bändiä esittelevinä instrumentaaleina James Bond – ja Vaaleanpunainen Pantteri -teemoja, jammailupätkinä Pink Floydia ja Elton Johnia.

Pidin showsta jo Helsingissä, mutta Ruotsissa tämä oli vieläkin vaikuttavampi kokemus. Yli 30 000 hengen yleisö, tuulinen, kylmä ja pimeä yö, luonnon luoma outo valaistus meren yllä, lavan vierellä, backstagelle pimeydestä laskeutuvat helikopterit. Olosuhteiden vuoksi tunnelma oli Suomea dramaattisempi. Axl Rose ja bändi tuntuivat tekevän kaikkensa saadakseen yleisön nauttimaan koleasta yöstä ja onnistuivat siinä.

Olen ollut Sweden Rockissa yhdeksän kertaa. Tämä vuosi oli sään puolesta toiseksi huonoin. Viime vuonna oli vieläkin kylmempää ja tuli pidempiä yhtäjaksoisia sadekuuroja kuin nyt. Pitkiä sateita ei onneksi nyt tullut ja aurinkokin vilahteli, mutta kokonaisuus oli kolea. Musiikin puolesta silti jälleen hieno festari ja kaiken vaivan arvoinen.

Tuo “kaikki vaiva” liittyy siihen, että Sweden Rock järjestetään pellolla keskellä ei mitään. Neljän päivän ja yön viettäminen täällä on toimintaa ääriolosuhteissa ja synnyttää oman ainutlaatuisen tunnelmansa.

Blekingetrafikenin junaliikenne on takkuillut lähes aina kun olen sitä käyttänyt. Tänäkin vuonna paluumatkalla Karlshamnista Malmöön oli ongelmia. Ratatöiden vuoksi Kristianstadista piti mennä bussilla Hööriin. Siellä jatkoyhteyttä ei kuulunutkaan. Henkilökunta ei tiennyt miksi. Rokkiväkeä juoksutettiin isojen matkalaukkujen, rinkkojen ja telttojen kanssa laiturilta toiselle ja takaisin. Kun matka vajaan tunnin sekoilun jälkeen jatkui kohti Malmöä ja Kööpenhaminan lentoasemaa, moni oli kylmissään ja tympeissään. 

Toimittajahomma, haastattelujen saaminen ja kuvaaminen on festarialueella vaikeaa. Kiertuemanagereja ei saa kiinni, aikataulut muuttuvat, kännykät eivät välillä toimi ja kun toimivat, puhujat eivät kuule toisiaan musiikilta. Festarialueelta on bändien yleisimmin käyttämälle hotellille matkaa 50 kilometriä. Jotkut blogini lukijat ovat ihmetelleet miksi en tee jostain tietyistä artisteista haastatteluja tai miksi joitakin ei kuvata. Selitys on, että kaikkia ei saa kuvata ja vain pieni osa ehtii antaa haastatteluja.

Kaikesta huolimatta moni asia onnistuu kun ihmiset auttavat toisiaan ja pelimannihenki jyllää. Tänä vuonna haluan kiittää avusta, ystävyydestä, kahvista ja keikkabussin lämmöstä seuraavia:

Thank you for your hospitality, Tusen tack: Anna Synnerö, Suzan Kverh, Mikael Åkerfeldt & Opeth, Classic Rock Russia Team, Marko Syrjälä, Arto Lehtinen, Mick Brown, Spike & The Quireboys, Brit Turner & Blackberry Smoke, Mike Freeland & Praying Mantis, Kip Winger, Rod Morgenstein, Veronica Thorsell, Crank It Up.se: Johan Jakobsson & Hans Dalzon, Jari Näsman, Simo Huttula. Last but not least Vesa “Space Man” Heilala ja Susanna Eloranta.

Valokuvat: Vesa Heilala