Thin Lizzyn traaginen puoli

Thin Lizzy: Black Rose
(Sami Ruokankaan kokoelma)

Thin Lizzy ei ole mikä tahansa hevibändi. Kuten rumpali Brian Downey Syrjälän Markolle ja minulle Lontoossa 2011 totesi, bändi on raskaimmillaan hevirockia muttei koskaan hevimetallia.

Thin Lizzyn musiikissa on vaikutteita paitsi irlantilaisesta kelttimusiikista, myös jazzista, bluesista, soulista ja funkista. Saksofonia, pianoa tai huuliharppua ei kuule monenkaan Lizzyn kanssa hevirintamalla kilpailleen aikalaisbändin levyillä.

Musiikin lisäksi tämän bändin erottavat muista Phil Lynottin sanoitukset. Kuten Bob Geldof mainiossa BBC:n Thin Lizzy -dokkarissa (Bad Reputation – BBC4) toteaa, sanoitusten syvyys erottaa bändin tyypillisestä teinipoikien jytämusiikista. Lynott erottuu siis kilpailijoiden Slide It In – Lick It Up –osastosta, vaikka toki sitäkin puolta löytyy. Esim. klassikko The Boys Are Back In Town on nimenomaan machopullistelua.

Mutta noissa syvällisemmissä sanoituksissa pysäyttävää on niiden henkilökohtaisuus. Nykykuuntelijaa osa sanoituksista jopa järkyttää, kun tiedämme miten Phil Lynottille ja myös kitaristi Gary Moorelle myöhemmin kävi.

Elisen bloggaukseni jälkeen kuuntelin kuntosalilla Thin Lizzyn klassikkolevyn Black Rose. Pitkästä aikaa. Kuten rakkaiden levyjen kanssa monesti käy, tätäkin tulee kuunneltua liian harvoin. Ja sitten kun kuuntelee, vanhasta suosikista löytää uusia piirteitä ja puolia. Eilen minut pysäytti talvisessa vaaliviikonlopun odottavassa lauantai-illan tunnelmassa biisi Got To Give It Up.

Siinä Lynott laulaa viinasta ja huumeista ja siitä, kuinka ne vievät hengen, jollei pysty lopettamaan.

4. tammikuuta tuli kuluneeksi 32 vuotta siitä, kun Phil Lynott kuoli heroiinin ja viinan murtamana. Hän oli vasta 36-vuotias.

Black Rose –levyllä ja Got To Give It Up -biisillä soittava Gary Moore kuoli samanlaisten ongelmien piinaamana 6.2. 2011.

RIP Gary Moore ja Phil Lynott

Got To Give It Up ei ole Lynottin tuotannon ainoa pahaenteinen omaelämäkerrallinen biisi. Niitä on useita, kuten Thin Lizzyn viimeiseksi jääneen studiolevyn viimeinen biisi, Heart Attack.

Mama, I’m dying of a heart attack, heart attack, heart attack

Papa, I’m drinking for an overload, overload, overload

Papa, I’m dying of an overdose, overdose, overdose

Eli äidille ja isälle kerrotaan, että kuolema tulee sydänkohtauksen ja yliannostuksen muodossa.

Kun Phil Lynottin sydän pysähtyi 4.1. 1986 hänellä oli verenmyrkytys, keuhkokuume ja vaurioita sydämessä, maksassa ja munuaisissa. Taustalla olivat heroiiniriippuvuus ja alkoholismi.

Turmioromantiikka on toki rockin ikivanha tehokeino. Thin Lizzy teki sen keskimääräistä dramaattisemmin ja vaikuttavammin, koska lauloi usein itsestään.  Muita esimerkkejä tästä ovat mm. Renegade-albumin biisit Leave This Town ja It´s Getting Dangerous. Hevihistorioitsija ja kirjailija Martin Popoff kirjoittaa vuoden 1982 Renegadesta näin: “Kokonaisuutena levy on mitä runollisin ja melankolisin mestarillinen katsaus huumeilla toimivan bändin ytimeen ja sieluun. Bändin, joka ei koskaan pelännyt tarkastella realistisesti ihmiskuntaa, elämää ja siihen kuuluvia epäonnistumisia ja epäsuosioon joutumisia. 10/10 pistettä.”

Jatkan tähän Martinin innoittamana: Renegade on unohdettu ja aliarvostettu levy, joka on kestänyt aikaa hyvin. Se on taiten kasattu kuvaus siitä mitä on olla hylkiö. Narkkari ja ”Dublinin ainoa tummaihoinen”. Erilainen ja ylpeä erilaisuudestaan. Tuhansien rakastama suosikki, joka kamppailee omien paheidensa kanssa. Heikkoudet myöntäen ja niistä taidetta ammentaen. Tulevaisuutta peläten mutta parempaan yhä uskoen.

Phil Lynottin liian lyhyeksi jäänyt elämä tuotti laajan tuotannon musiikkia ja runoutta. Ongelmistaan ja riippuvuuksistaan huolimatta hän oli tuottelias taiteilija. Lahjakkuus ei tukahtunut, vaikka elämä oli vaikeaa paitsi miehelle itselleen, hänen bänditovereilleen ja perheenjäsenilleen.

Thin Lizzyn ja Phil Lynottin tarina on traaginen, surullinen ja pysäyttävä. Miehen ja bändin musiikki sekä taide elävät yhä. Got To Give It Upin kaltaisia upeita biisejä kuunnellessa moni edelleen viihtyy ja kiihtyy, mutta myös havahtuu ajattelemaan. Se varmasti oli Phil Lynottin tarkoitus.

Aiheesta lisää mm. seuraavissa kirjoissa:

My Boy – The Philip Lynott Story, Philomena Lynott (Virgin Books 1996)

Phil Lynott: The Rocket, Mark Putterford (Omnibus Press 1998)

Thin Lizzy: Soldiers Of Fortune, Alan Byrne (Fire Fly 2004)

The Collector´s Guide to Heavy Metal Volume 2: The Eighties, Martin Popoff (Collector´s Guide 2005)

https://www.youtube.com/watch?v=qmg52aTlXDA

Google Podcasts

Listen on Google Podcasts

Kuuntele ja tilaa Spotifyssa

Apple Podcasts

Kuuntele Suplasta

Kuuntele Suplassa

Sami Ruokangas

Kirjoittaja Sami Ruokangas on musiikkifriikki; tuottaja ja toimittaja. Blogi musiikista, musiikista ja musiikista. Sarjakuvista, kitaroista, kirjoista, elokuvista, lumilaudoista, televisiosta, netistä, levyistä, drinkeistä, blogeista, junista ja lentokoneista. Populaarikulttuuria ja miehen elämää.

Kategoriat

Sami Ruokangas Written by: