Uriah Heep ja Reidar Pakkahuoneella

Blogin vierailevana asiantuntijana kirjoittaa jälleen Rock Around The Blogin suuresti arvostama hevimies, kirjailija ja näyttelijä Reidar Palmgren: 

Uriah Heep Pakkahuoneella 21. syyskuuta 2011

Antiikkia Antiikkia -kategoriaan luettava brittisuuruus Uriah Heep kiertää parhaillaan Eurooppaa uuden levyn Into the Wild turvin. Kyseinen orkesterihan on syntynyt jo 60-70 -luvun taitteessa, suurin suosio koettu 70-luvun alkupuolella ja alkuperäismiehistöstä jäljellä enää kitaristi Mick Box.

Lähtökohdat keskiviikkoillalle sateisessa Tampereen kaupungissa eivät siis olleet parhaat mahdolliset. Yleisön keski-ikä oli jossain viidenkympin korvilla, soittajien varmaan yli kuudenkymmenen. Vaan kuinkas kävi?

Kun leveästi hymyilevä, suihkunraikas orkesteri jolkotti lavalle lähes minuutilleen kello 21, tajusin olevani kuulemassa vanhempia valtiomiehiä. Nämä eivät ole mitään kehäraakkeja. Tämä on elävä, toimiva ja arvonsa tunteva bändi, josta kaikenlainen diivailu loisti poissaolollaan. Ja miten hyvältä Heep kuulostikaan!

Uriah Heep ei ole koskaan ollut varsinainen virtuoosien orkesteri. Ehkä siksi se onkin aina jäänyt aikalaistensa Deep Purplen, Black Sabbathin ja Led Zeppelinin varjoon, eräänlaiseksi kakkosdivisioonan hardrockbändiksi. Tätä taustaa vasten orkesterin sinnikkyyttä ei voi kuin ihailla, ja Pakkahuoneella heitä ihailtiin vilpittömästi. Sen, mitä virtuositeetissa menetimme, yhtye paikkasi saumattomalla yhteissoitolla ja vipittömällä asenteella.

Ehdoton katseiden keskipiste oli vokalisti Bernie Shaw. Yhtyeen kulta-ajan laulaja, edesmennyt David Byron oli voimakas persoona, omassa lajissaan korvaamaton, joten houkutus olisi kutsua nykylaulaja Shaw’ta nimityksellä ”se uusi kaveri”. Totuus on kuitenkin, että Shaw on laulanut Uriah Heepissä vuodesta 1986, lunastanut paikkansa, ja teki sen myös Pakkahuoneella. Miehen ilo ja into on tarttuvaa, vangitsevaa ja mukaansa tempaavaa; alkuperäisen David Byronin riikinkukkomainen, elämää suurempi poseeraus on vaihtunut toverilliseen, konstailemattomaan tyyliin, jota voisi kutsua nimellä ”meidän setä tuli laulamaan”. Sama koskee koko muutakin soittokuntaa.

Basisti Trevor Bolder ansaitsi aikanaan kannuksensa David Bowien Spiders from Mars -kokoonpanon rytmiryhmässä. Hän on menettänyt puolimetriset pulisongit, muttei pisaraakaan karismastaan. Kosketinsoittaja Phil Lanzon nauttii ilmiselvästi asemastaan Hammondinsa ääressä, ja kitaristi Mick Box hymyilee mustien lasiensa takana kuin ei missään muualla haluaisi koskaan ollakaan. Rumpali Russell Gilbrook, joka tuli alkuperäisen Lee Kerslaken tilalle joitakin vuosia sitten, on nuorin tulokas. Hän kuitenkin korvaa vähäiset palvelusvuotensa mainiosti erinomaisella, perkussiivisella rumputyöskentelyllään. Yhdessä Bolderin kanssa hän luo aukottoman pohjan, jolle Box wah wah -soittoaan sivaltelee. Mick Boxin kitarasoundi on kuin suoraan vuodelta 1972, laulustemmat hivelevät korvia kuin 70-luvulla konsanaan, ja hyvä niin: tämä bändi tietää asemansa, tuntee vahvuutensa eikä pelkää käyttää niitä.

Ohjelmiston selkäranka oli luonnollisesti 70 -luvun klassikoissa. Uriah Heepin keikalle tuleva odottaa kuulevansa The Wizardin, Easy Livin´in, Lady in Blackin ja Gypsyn, eikä joutunut pettymään Pakkahuoneellakaan. Olennaista on kuitenkin, että myös uusi materiaali saa tilaa, eikä yhtye alistu olemaan mikään ”Oldies but goldies” -tyyppinen coverbändi. Ja mikä tärkeintä, uudet kappaleet kestävät mainiosti vertailun vanhan materiaalin kanssa. Etenkin keikan puolenvälin tienoilla kuultu Nail On the Head soi korvissani vielä kotimatkallakin.

Uriah Heepin musiikin, ainakin niiden muutaman kuuluisimman 70-luvun albumin (Look at Yourself, Demons and Wizards, The Magician’s Birthday) voi suoraan myöntää edustavan aikaansa. Niiden relevanssi 2000-luvulla on musiikillisesti kyseenalainen. Oliko eilisiltaisessa konsertissa siis kyse vain nostalgiasta? Minun mielestäni ei.

Uriah Heep on ymmärtänyt omasta menneisyydestään ja musiikistaan jotain olennaista: se on tuotu juurille, tilanteeseen missä univormut on riisuttu ja musiikki puhukoon puolestaan, asenteeseen missä yleisö kutsutaan mukaan hauskanpitoon, juhliin jossa kukaan ei ole toisen yläpuolella. Tunnelma oli maanläheinen, toverillinen ja lämmin.

Kauan kaivatut setämiehet ovat palanneet.

Nail On the Head -video:
httpv://www.youtube.com/watch?v=3Pe1de7sFnc

Rainbow Demon livenä Pakkahuoneella:
httpv://www.youtube.com/watch?v=KKexTxem76c