Taas on aika katsella taaksepäin mennyttä vuotta.
Hyvistä musiikkielämyksistä ei tosiaankaan ollut pulaa tänä vuonna. Suomessa koettiin kaikkien aikojen keikkavuosi. Se päälle kun ottaa ulkomailla näkemäni keikat, niin olipa aikamoinen vuosi.
Lontoossa näkemäni Jeff Beckin jälkeen vuoden huippuna mieleen tulee heti The Who areenassa. Ikimuistoinen ja liikuttava kokemus. Vierelläni istui kaveri joka oli nähnyt Whon edellisen Suomen keikan 40 vuotta aiemmin!
Rolling Stones oli stadikalla oma itsensä, mutta jakoi mielipiteet ja känninen tai huumetokkurainen Keef Richards puhuttaa yhä siellä missä rokkiväki kokoontuu.
Stones-keikka oli Jaggerin, Woodin ja Wattsin työvoitto ja omalla tavallaan ikimuistoinen kokemus. Richardsin sekoilusta johtuen sitä ei kuitenkaan voi pitää musiikilliselta anniltaan kovin korkeatasoisena. Kyllä se umpituttu Satisfactionin riffi saisi tulla Keefiltäkin oikein ja samassa sävellajissa kuin muu bändi.
Olen sen verran kova Stones-fani, että olen melkeinpä jäävi sanomaan keikasta mitään, etenkin kun tapasin koko bändin ennen konserttia. (Oheisessa kuvassa virnistelen hyvässä seurassa.) Silti kallistun Richardsin suututtaneiden ruotsalaislehtien kannalle. Kalliin lipun ostaneiden kymmenien tuhansien fanien eteen tulo soittokyvyttömässä kunnossa on yleisön halveksumista. Suomessahan Richardsin kunto oli sikäli hämmentävä että hän soitti välillä riffit oikein ja hyviäkin soolopätkiä, mutta välillä täysin metsään, kuin eri biisiä muun bändin kanssa. Eikä kaatuilu kuulunut asiaan. Wattsia se nauratti, Jaggerin naamalla kävi huolestuneitakin ilmeitä.
Toisaalta osa yleisöstä haluaa Richardsin ja koko Stonesin olevan arvaamaton, vaarallinen ja ennemmin kännissä kuin turvallinen ja tylsä.
Richards on palmuepisodin jäljiltä sairas ja päihdeongelmainen, mutta myös rocklegenda, jonka tähteä mokailu ei himmennä vaan päin vastoin kirkastaa.
Olen onnellinen siitä että näin Stonesin samalla kiertueella myös kesällä 2006, Englannissa Twickenhamin stadionilla. Yleisössä oli bändin perheenjäseniä ja Richardskin skarppasi. Esitys oli musiikillisesti huiman hyvä, eri maailmasta kuin Helsingissä tänä vuonna nähty räpellys.
Toisesta kehnosta esityksestä vastasi Areenassa onneton Ozzy Osbourne, jonka keikka oli luvattoman surkeaa kuultavaa. Ukko ulisi kehnoja karaokeversioita klassikoistaan. Epävireisesti ja pysymättä lavalla ruudussa pyörivien sanoitustensa perässä. Uusien biisien kertosäkeet jäivät kokonaan laulamatta. Surullista.
Näin heti seuraavana päivänä Ruotsissa Heaven & Hellin ja olipa se toista tasoa! Ozzy on ainoa oikea laulaja varhaiseen Black Sabbathiin, mutta Dio pesee hänet nykyään mennen tullen ja loistaa oman aikakautensa Sabbath-materiaalissa. Helppo ymmärtää miksi Tony Iommi ja Geezer Butler tekevät ensi vuonna studiolevyn Dion eikä Ozzyn kanssa.
2007 ilmestyi myös paljon hyviä levyjä.
Tässä jonkinlaista listaa tämän vuoden suosikeistani. Ilman paremmuusjärjestystä, koska hyviä oli niin monissa genreissä. Kommentoikaa ja laittakaa omia listojanne ja suosikkejanne, luen niitä mielelläni.
Parhaita keikkoja 2007:
Jeff Beck (Ronnie Scott´s, Lontoo)
The Who (Areena, Helsinki)
The Wildhearts (KOKO, Lontoo)
Gov´t Mule (Sweden Rock, Sölvesborg)
New York Dolls (Tavastia, Helsinki)
Iggy & The Stooges (Jäähalli, Helsinki)
Heaven & Hell (Sweden Rock, Sölvesborg)
Status Quo (Pakkahuone, Tampere)
Michael Powers (Blues Live!, Jyväskylä)
Porcupine Tree (Jäähalli, Helsinki)
Point Blank (Sweden Rock, Sölvesborg)
The Police (Globen, Tukholma)
Thin Lizzy (Sweden Rock, Sölvesborg)
Styx (Wembley Arena, Lontoo)
Big Bill Morganfield (Silver Dollar Room, Toronto)
Rush (Areena, Helsinki)
Metallica (Stadion, Helsinki)
Deep Purple (Wembley Arena, Lontoo)
Rolling Stones (Stadion, Helsinki)
Moses Hazy (Liberte, Helsinki)
Graham Bonnet & Joe Lynn Turner / Back To Rainbow (Virgin Oil, Helsinki)
Twisted Sister (Jäähalli, Helsinki)
Havana Black (Pub Länkkäri, Vantaa)
Motörhead (Jäähalli, Helsinki)
Brother Firetribe (On The Rocks, Helsinki)
Parhaita levyjä 2007:
The Wildhearts
Joan Jett & The Blackhearts: Sinner
Rush: Snakes & Arrows
Porcupine Tree: Fear Of The Blank Planet
Los Bastardos Finlandeses: My Name Is El Muerte
The Blackout: We Are The Dynamite!
Ted Nugent: Love Grenade
Eagles: Long Road Out Of Eden
Monster Magnet: 4-way Diablo
Ian Hunter: Shrunken Heads
Jeff Beck: Official Bootleg USA `06
Status Quo: In Search Of The Fourth Chord
Whitestarr: Fillith Tillith
Motörhead: Better Motörhead Than Dead – Live At Hammersmith
Saxon: The Inner Sanctum
Bruce Springsteen: Magic
Blackfoot: Southern Rock´s Best – Live
Robert Plant & Alison Krauss: Raising Sand
Waysted: The Harsh Reality
Point Blank: Reloaded
The 69 Eyes: Angels
Orange Goblin: Healing Through Fire
The Stooges: The Weirdness
Otis Taylor: Definiotion Of A Circle
Joe Bonamassa: Sloe Gin
Buckcherry: 15
Megadeth: United Abominations
Heaven & Hell: Radio City Music Hall – Live 2007
Paul Rodgers: Live In Glasgow
Michael Powers: Prodigal Son
Vuoden parhaat musiikki-DVD:t:
Heaven & Hell: Radio City Music Hall – Live 2007
AC/DC: Plug Me In
Paul Rodgers: Live In Glasgow
Rolling Stones: The Biggest Bang
Thin Lizzy: Live And Dangerous
Cactus: Live
The Jimi Hendrix Experience: Live At Montrey
Led Zeppelin: The Song Remains The Same
Styx: One With Everything – Styx with Contemporary Youth Orchestra
2007 Crossroads Guitar Festival
Ian Gillan: Highway Star – A Journey In Rock
Älä nyt , Sammy, liikaa tuomitse Keithiä. Olen kivenkova stones-fani ja lähdin keikalle (olin ennen keikkaa, keikan aikana ja keikan jälkeen selvinpäin kaikista mahdollisista myrkyistä ja kemikaaleista, koska oli pitkä matka autonratissa takana ja edessä) hieman odottavissa tunnelmissa kun jo kahdesti olin kivet nähnyt stagella. Mutta kyllä se jyrähti sydänalassa taas ja paremmin kuin 2003! Eikä Voodoo Merirosvon lankulla seikkailut haitanneet, hyvähän se on nähdä kitarajumala inhimillisenäkin. Vaikka välillä selälleen lentääkin, niin soitto jatkuu koko ajan ja hymy on päällä. Eikä mies sairaalta vaikuttanut, voihan se vähän taspainoaistiin etc. vaikuttaa, kun lasahtaa palmusta penkkaan kuin joku helevetin punk-kekkonen. Joissakin paikoissa, kuten Sympatiaa Pirulle-zipaleessa, kitara vongutteli kyllä mitä sattuu vai lie ollut improvisaatiota ja vittuuntumista saman soitteluun. Enkä elimellisenä yleisön edustajana ja osana kokenut tulleeni halveksituksi, päinvastoin enkä kuullut sen suuntaisia kommentteja muultakaan yleisöltä en keikan aikana enkä sen jälkeen ja edelleen keikka on mielessä erinomaisena röckandröll-showna, johon edelleen aion liput hankkia hinnasta huolimatta, jos merirosvolaivan kurssi suomea kohti kääntyy joskus. Missään nimessä ei Rollareista eikä elokuun keikasta voi vielä lausua: hyvvee mutta kylymmee, sano lentojätkä kun ruumista nai.
Eikä tässä ole kysymys siitä, että edustan tietämätöntä kansanosaa, joka ei ymmärrä omaa parastaan ja jonka tulisi saada valistusta oikean tien löytämiseksi ja ja jonka maku on vääristynyt markkinointikoneiston toimesta.
Terve JuKe ja kiitos kommentista!
Olet oikeassa siinä että kehnokin Stones-keikka on parempi kuin monen muun bändin ns. hyvä keikka.
Tarkoitukseni ei ollut tuomita Richardsia, mutta minusta sekin täytyy pystyä rehellisesti myöntämään että maailman parhaille ja ainutlaatuisille mestareillekin sattuu virheitä, hekin voivat olla sairaita tai liikaa pilvessä ja humalassa. Ja viime kiertueella Richardsin kunto oli toisina iltoina vähemmän hyvä kuin toisina.
Tämä ei tarkoita, ettäkö äijän kompurointi olisi silti pilannut koko keikkaa. Ei todellakaan, sen verran kovia tekijöitä ovat Jagger, Wood ja Watts että laiva pysyy mainiosti kurssissa vaikka kapteeni hortoilisikin.
Ikimuistoinen ilta oli kesällä Hesassakin, itsekin listasin sen kaikesta huolimatta tohon vuoden parhaisiin keikkoihin.
Toisaalta myös ruotsalaislehdistön syytteet Richardsin huonosta kunnosta pitivät paikkansa ja tämä täytyy pystyä myöntämään vaikka kuinka äijää fanittaa.
Tarkoitin myös sitä että palmuonnettomuudestaan huolimatta Keef on soittanut sen jälkeenkin skarppeja ja musiikillisesti tasokkaita keikkoja. Yhden sellaisen näin Englannissa 2006.
Totta puhut, virheitä sattuu ja illat ovat erilaisia lavalla, osa loistavia, osa ei. Tämän todistaa YouTubekin, josta olen katsellut Suuren Pämäyksen kiertuepätkiä eri maista ja eri ihmisten nykyteknologioilla tallentamina. Sama biisi, eri kaupunki, eri ajankohta ja aivan eri meininki monellakin raidalla. Vaan eipähän sitä kukaan kykene jokaikinen kerta parhaimpaansa.
Tosiasiat pitää myöntää, mutta tosiasiat eivät vielä ainakaan hesan keikalla olleet kasvaneet ylikäymättömiksi. Kompurointi lähinnä huvitti ja toisaalta pelotti, että ukko tippuu lavalta tai saa kohtauksen. Oisihan se varsin historiallinen keikka, jos Merirosvo soittaisi viimeisen soolon keikalla, jota itse on katsomassa. Toivottavasti näin ei käy.
Sitä vanhetaan, itse kukin.
Jep, JuKe. Ehkä just tuo ennalta-arvaamattomuus ja jokaisen keikan ainutlaatuisuus on syynä siihen että ”hulluimmat” suomalaisetkin fanit ovat nähneet Rolling Stonesin lähes sata kertaa. Itsekin voisin katsoa vaikka kiertueen jokaisen keikan jos se olisi mahdollista, enkä usko että kyllästyisin.
Live-taltiointeja cd:nä ja DVD:nä on tullut kerättyä tältä bändiltä juuri tästä syystä enemmän kuin miltään muulta. 70-luvulla Mick Taylorin kanssa bändi kuulosti kovin erilaiselta kuin 80- tai 2000-luvuilla. Ja kuten JuKe sanot, viime kiertueella sama biisi saattoi olla yhtenä iltana aivan erilainen kuin edellisenä. Soitossa on improvisaatiota ja riskinottoa joka välillä onnistuu ja joskus ei.
Ikäänsä ja olosuhteisiin (Richardsin terveydentila) nähden Bigger Bang -kiertueellakin oli paljon uskomattoman kovia keikkoja. Jagger tuntuu vain parantuneen iän myötä.
Moi!
Mihin jäi vuoden parhaiden keikkojen listalta Saija Varjus ja Matti ja Teppo!!! Ehdottomasti jäivät molemmat mieleen, oikeita tajunnan räjäyttäjiä molemmat.
Muistan loppuikäni molemmat keikat, deep rurplet, megasedät sun muut on peruskamaa Sian ja Masan rinnalla!
Terve Deggendorf!
Mieleenpainuvia totta kai olivat. Oikeassa olet. Varsinkin Saija Varjus, jossa artisti taisi olla tarjoilijoiden ohella ainoa naispuolinen henkilö.