Lauantaiaamu 8.45 Espoon kauppakeskus Sellossa. Odotan kahvilan aukeamista. Kauppalan “keskusradiossa” soivat imelät modernit joululaulut. Christina Aguilera ja Justin Bieber. Ei helpota kahvinhimoa. Ei nyt jaksais tämmöstä.
En ole varma miksi olen täällä. Miksi tulossa sieltä mistä tulen? Minne menossa? Eikö pahempaa paikkaa löytynyt vapaapäivän aamunviettoon?
Yllättäen joululaulujen keskellä kajahtaa tuttu urku- ja kitarariffi. Bob Dylanin rujo ääni viiltää palasiksi ostosjoulutunnelman. Like a Rolling Stone. Mitä tämä on? Klassikoita ovat sekä tämä että joululaulut, mutta kovin outoja yhdessä. Kukahan tämän on tänne ohjelmoinut? Arjen anarkiaa? Vai liekö tämä vahinko? Hyvä vahinko.
Juuri nyt ja tässä maailman paras biisi. Voimakas kokemus. Taidetta joka kestää aikaa ja kolahtaa uudestaan.
Biisi puhuu suoraan minulle. Tunne on sama kuin teininä ensimmäistä kertaa Jean-Paul Sartren Inhoa lukiessa.
Kahvilaa availevat myyjät puhuvat epätoivoisesta asiakkaasta, luullen etten kuule heitä.
Sitä taidan olla. Vähän epätoivoinen ja hukassa. Väärien valintojen ja oikeiden, mutta vaikeiden valintojen keskellä. Dylanin myötä tuntuu, että niin se vaan tässä elämässä usein on. Ja kuuluukin olla.
Rollaattorin tukemana ohitse kulkeva vanha mies huutaa perässään kävelevälle vanhalle naiselle: “Nyt jätän sinut lopullisesti!” En kuule muorin vastausta.
Jokainen on joskus hukassa ja aina joku eksyy. Meistä ja meille laulaa Dylan.
Marraskuun alussa näin Dylanin konsertin Tukholman Globenissa. Lämppärinä oli Mark Knopfler. Osan illasta hän soitti myös Dylanin kitaristina.
Dylanille buuattiin 60-luvulla, hänen vaihdettuaan akustisesta folkista sähköiseen rockiin. Tukholmassa sai huomata, että sama meininki jatkuu yhä. Nättejä melodioita, kaunista laulua ja ns. normaalia ehyttä tulkintaa odottaneet poistuivat kesken kaiken pettyneinä.
Dylan on yhä ristiriitainen outolintu, joka sekä suututtaa että lumoaa. Iskelmän tai popin estetiikalla arvioituna musiikki on kamalaa korinaa ja eläimellistä ulvahtelua.
Bluesin ja punkin näkökulmasta on toisin. Örinä on hyvää. Dylan on Charlie Pattonin, Howlin´ Wolfin, J.B. Lenoirin ja Tom Waitsin sukulainen. Loputonta maailmakiertuetta jatkava trubaduuri ja myyttinen runoilija. Yksi viimeisistä bluesmiehistä, joka yhä koskettaa monia meistä.
Toisinaan epätäydellinen ja ruma on parempaa kuin puhdas. Rosoissa ja virheissä on osa elämän kauneutta.
Tuoksuu tuore pulla. Pakettiin kääritään kiharrin. Kahvilan tyttöjä naurattaa.
Like a Rolling Stone (live 1966):
httpv://www.youtube.com/watch?v=DdRZ1gFhZP0
