Sweden Rock on tunnetusti mielestäni Euroopan ja maailman paras rockfestivaali. Siitä olen vaahdonnut täällä kyllästymiseen saakka.
Joka vuosi festarilla on muutama nimi, joiden vuoksi Ruotsin eteläkärkeen kannattaa matkustaa. Siis bändejä, joita ei Suomessa näe. Nyt tai koskaan.
Tällä kertaa niitä olivat mm. YES featuring ARW, Heavy Load, Doc Holiday (2018 kokoonpanossaan), Madam X ja Rose Tattoo.
Roxy urakoi rummuissa
Madam X oli lavalla kulttimaineensa veroista omintakeista heviä. Hyvä bändi. Turha kai mainitakaan kuinka kiva olisi nähdä Suomessakin joskus. Madam X:n siskoksista toinen, rumpali Roxy Petrucci ahkeroi tällä festarilla kahdessa bändissä. Hänen tunnetumpi orkesterinsa Vixen meikäläisen ja monen muunkin (Pekka Pietiläinen Jyväskylässä -BING!) ikisuosikki. Vixen soitti taas aurinkoiseen iltapäivään istuvaa melodista, sopivasti kuulijan AOR-nappulaa hivelevää hardrockiaan. Hyviä esiintyjiä, hyviä soittajia ja hyviä biisejä. Kitaristi Britt Lightining korvaa kunnialla edesmenneen kitaristi Jan Kuehnemunden.
Yesin ARW-versio
Tämän vuoden progehuipusta vastasi Andersonin, Rabinin ja Wakemanin Yes eli monimutkaiselta viralliselta nimeltään YES Featuring ARW. Keikkana bändi tarjoili jotain yhtä hyvää kuin Yes koskaan, sinfoniaorkestereilla tai ilman. Trevor Rabinin tuoma AOR/hardrock-särmä on meikäläisen korvissa hyvä mauste. Rabinin taidokkaat kitarasoolot myös pitivät kiinnostusta yllä. Jon Andersonin ääni on edelleen kunnossa. Settilista oli vailla ainuttakaan heikkoa biisiä tai hetkeä. Kokoonpanolta tulee myöhemmin tänä vuonna livetallennetta cd:nä ja DVD:nä. Ne on tämän perusteella pakko hankkia.
Doc Holliday rides again!
Doc Holliday on monelle suomalaisellekin tuttu bändi. En malta jälleen olla muistelematta ensimmäistä Sweden Rockiani vuonna 2002. Tuolloin ensimmäisen päivän ensimmäinen bändi ja samalla ensimmäinen koskaan Sweden Rockissa näkemäni bändi oli Doc Holliday. Sen spiikkasi lavalle Philomena Lynott (Thin Lizzyn Philin äiti), jonka tapasinkin pian keikan jälkeen.
Nyt 2018 lavalla nähtiin Doc Hollidayn kokoonpano, jossa oli vuoden 2002 versiosta jäljellä vain kosketinsoittaja Eddie Stone.
Sweden Rockiin on tuotu kiitettävän monia southern rock –nimiä vuosien varrella. The Outlawsin ja Pointblankin keikat tulevat ensimmäisinä mieleen sarjassa ”Parasta koskaan! Ei ikinä Suomessa!”.
Yllättävän kova oli myös Doc Hollidayn uusi versio. Alkuperäiseen verrattuna enemmän urkuvetoinen, muistuttaen hyvällä tavalla Allman Brothers Bandia. Tuplakitarat olivat nekin kyllä kunnossa niin kuin tässä genressä pitää. Alkuperäinen Doc Holliday –nokkamies Bruce Brookshire on nykyään pastori, eikä halua enää rokkikemuissa kiertää. Hyvä että Eddie Stone jatkaa ja pitää legendaarisen bändin elossa. Laulajan Stonen ääni oli aivan riittävä pääsolistin rooliin, vaikkei siinä ihan Brucen karimaa ollutkaan.
Väärään aikaan väärässä paikassa
Buckcherry on minulle mieluisa bändi levyllä ja kerran olen heiltä nähnyt hyvän keikankin, mutta nyt bändi kangerteli päälavalla kirkkaassa päivänpaisteessa. Väärä paikka ja aika. Pienempään, pimeämpään ja nuhjuisempaan ympäristöön tämä musiikki ja bändi kuuluu.
Määräänsä enempää ei yhtenä vuorokautena pysty bändejä tsekkaamaan. Lavoja on monta ja pitää tavata tuttuja sekä jossain välissä vähän nukkuakin. Osa bändeistä aloittaa keskipäivällä ja osa aamuyöllä. Aikaa menee myös majoituksesta (meidän tapauksessamme merenrantamökiltä) festarialueelle siirtymiseen. Tänä vuonna näkemättä jäivät aikataulusyistä mm. Brian Downey´s Alive and Dangerous, Coven ja The Darkness. Moni muukin tietysti, mutta nuo olisin halunnut nähdä.
Baroness
Baroness on kasannut itsensä uuteen nousuun, uransa katkaisseen auto-onnettomuuden jälkeen. Tämä todettiin jo Tuskassa kesällä 2017. Kitaristi Gina Gleason on tuonut bändiin uutta potkua ja dynamiikkaa. Baronessin koskettava ja syvä musiikki on festarioloissa haasteellisessa paikassa, sillä se vaatii keskittymistä kuulijoiltaan. Täällä varsin suuri joukko jaksoi keskittyä, mutta Sweden Rock onkin ennen kaikkea musarakastajien tapahtuma. Tänne ei tulla näyttäytymään hassuissa vaatteissa (esim. Flow) tai sekoilemaan kännissä (Pori Jazz ja valtaosa Suomen festareista). Ainakaan pelkästään.
Tunnelman juurilla
Tähän musiikkidiggariuteen liittyy Sweden Rockin ainutlaatuinen tunnelma. Se on bändien ohella suurin syy matkustaa tunne Ruotsin eteläkärjen jumalanseläntaakse joka vuosi. Tunnelman merkitys on kasvanut sitä mukaa kun bänditarjonta on alkanut toistaa itseään. Tarkoitan sitä, että vaikka samat Priestit, Ozzyt, KISSit ja Def Leppardit nähdään täällä vuodesta toiseen, Sölvesborgiin haluaa matkustaa kokemaan ainutlaatuista tunnelmaa. Sitä on vaikea selittää, mutta kyse on yhteisöllisyydestä. Yli 20 maailman maasta tulee ihmisiä ruotsalaiselle pellolle. Ei ole yhteistä kieltä eikä paljoakaan mitään samaa, paitsi musiikki, joka yhdistää ja jonka ääressä ovat veljiä ja siskoja – ja Iron Maidenin soittaessa Blood Brothers –veriveljiä – kaikki kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit.
Rose Tattoo
Rose Tattoon näkeminen elävänä lavalla täytti yhden unelman. Olen onnistunut aiemmin missaamaan australialaisklassikon, joka ei tietenkään ole koskaan käynyt Suomessa. Angry Anderson on alkuperäisistä jäljellä yksin, sillä kaikki muut ovat kuolleet syöpään. Siitä huolimatta nykyinen ”Tatts” on nimensä ja maineensa arvoinen bändi. Angryn rinnalla soittaa toinen legenda, entinen AC/DC –basisti Mark Evans.
Angry on edelleen energisessä esiintymiskunnossa ja ääni on tallella. Rose Tattoo on yhä kaikkea sitä mikä australialaisessa rockissa on parasta. Rupista Rod Stewartin ja Facesin sukuista laulua, slidekitaraa ja sielukkaita melodioita. Kuin AC/DC:n bluesimpi velipoika. Synnynnäistä karismaa, vetovoimaa ja magiaa. Hienoa, saakelin hienoa, että sai tämänkin vielä nähdä! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Pimeyden prinssi
Ozzy Osbourne ei varsinaisesti tarjonnut muuta uutta kuin Zakk Wylden paluun takaisin mestarin rinnalle. Moneen kertaan nähdystä yllätyksettömästä setistä huolimatta nautin täysillä Ozzyn ja Zakkin yhdistelmästä. Ozzy oli skarpimpi kuin on huonoimmillaan ollut. Useamman vuoden raittius alkaa näkyä Ozzyn habituksessa ja esityksissä. Tuttua ja turvallista, mutta en voi väittää, ettenkö olisi suuren suuresti nauttinut, kun War Pigs kajahti merelliseen kesäiltaan. Tätä tulee ikävä, kun Ozzy viimein lopettaa. Ja sen aika on ennemmin kuin myöhemmin.
Pumpkins united
Helloweenin kolmen laulajan mahtispektaakkeli todettiin huipuksi jo aiemmin Suomessakin, mutta toimi se täysillä täälläkin. Miten olisi voinut olla toimimatta?! Biiseinä on hevihistorian huippuja ja soittajina sekä solisteina samaa. Helloweenin showta ihaillessa ei voi olla jossittelematta sitä, kuinka monen muun bändin olisi kannattanut tehdä vastaava monta kokoonpanoa yhdistävä kiertue. Siinä vaiheessa, kun kaikki ovat vielä täydessä laulu- ja soittokunnosa, kuten Helloweenin kohdalla asianlaita on. Voi jospa olisi nähnyt Coverdalen, Gillanin, Hughesin, Blackmoren ja kumppanit juhlimassa Deep Purple –materiaalin parissa tähän tyyliin. Tai entäpä Iron Maiden, jossa sekä Paul, Blaze että Bruce olisivat vetäneet vuorollaan omiaan. Silloin kun kaikki olivat vielä kunnossa. No, onneksi on sentään Helloween, Avantasia ja Michael Schenker Fest.
Toivottavasti Helloweenin kiertue tallennetaan levyksi ja DVD:ksi.
Pretty Fuckin Maids
Aurinkoinen iltapäivän esiintymisaika ei haitannut Tanskan vakio-onnistujaa Pretty Maidsia. Bändi pisti päälavalla pystyyn täydet hevikekkerit.
Tässä on bändi, jona veteraanistatuksestaan huolimatta on täydessä soitto- ja lauluterässä. Hyvää biisimateriaalia on kertynyt vuosien varrella ja Pretty Maids on sikäli parempi kuin koskaan, yli 30 vuotta uraansa tehtyään. Jos jotain kritisoitavaa keksimällä keksii, niin Kingmaker-albumin nimissä on kierretty jo pari vuotta. Nyt kannattaisi pikaisesti hyödyntää uran ehtoopuolen nousukausi ja tehdä uusi levy. Uskon ja toivon että näin ensi vuonna tapahtuukin.
Girlschool vakuutti
Brittihevin klassikko Girlschool on tullut nähtyä Sweden Rockissakin useita kertoja, alkaen vuodesta 2002. Harvoin olen bändistä kuitenkaan nauttinut yhtä paljon kuin tänä kesänä. Ehkä siksi, ettei Motörheadia enää ole. Jotenkin tällä kertaa Girlschoolista nauttiessani korostui ja kolahti se tosiseikka, että tämä bändi on Motörheadin sisar, kaveri, aikalainen, tyttöystävä ja rakas. Girlschool on Lemmyn ja kumppaneiden kanssa samasta puusta veistetty ja hengenheimolaisuus sekä rinnakkaiselo välittyvät monella tasolla. Kaikkien Motörheadia rakastavien kannattaa mennä Girlschoolin keikalle. Niin kauan kuin se on mahdollista.
Moni bändi yrittää ylläpitää Motörheadin henkeä ja osa (kuten Orange Goblin) siinä onnistuukin. En keksi silti mitään toista bändiä, jossa Lemmyn ja kumppaneiden tuli palaisi yhtä kirkkaana kuin Girlschoolissa.
Ruotsin ensimmäinen hevibändi
Heavy Load on 1976 perustettu ”Ruotsin ensimmäinen hevibändi”. Sen uraan mahtuu kytkyjä Thin Lizzyn Phil Lynottiin, UFO:on ja arkkitehti Eero Koivistoon. Nyt lavalla kuultu Heavy Load oli tankeroenglannilla laulettua raskasta ja hauskaa NWOBHM-tyylistä jyräystä. Stronger Than Evil! Death Or Glory! Yhdeksänkielinen kitara nimeltään Wahlqaard. Bändinsä johdossa Wahlquistin veljekset Ragne ja Styrbjörn. Viikinkejä siis sekä lavalla että lyriikoissa. Rohkea kulttuuriteko Sweden Rockilta ottaa tämä toiseksi suurimmalle lavalle, eikä mihinkään pikku telttaan.
Iron Maiden täällä sittenkin
Iron Maiden oli Iron Maiden. Yksi maailman parhaista livebändeistä. Tätä mieltä on muuten myös tuottajaguru Kevin Shirley. Häneltä mielipide on yllättävämpi kuin minulta, koska Shirleyn pääasiallinen projekti on Joe Bonamassan uran ohjaaminen ja tämän levyn tuottaminen.
Joka tapauksessa Maidenin setti on tällä kiertueella silkkaa parhautta. Hyviin biiseihin yhdistyy tällä kertaa myös näyttävä lavashow, joka on efekteiltään ja lavasteiltaan jopa legendaarista World Slavery Touria komeampi.
Eikä tarvinnut Jyväskylän kaverini Pietiläisen Pekan pettyä. Bruce ei esiintynyt Pekan pelkäämällä tavalla huppari päällään, vaan viktoriaanisessa komeassa gentlemannin röyhelöpaidassa ja nahkahousuissa. Aivan täysiin oikeuksiinsa lavashow, -rakennelmat ja valot eivät valoisassa kesäillassa tietenkään päässeet, verrattuna aiemmin näkemiini kahteen sisähallikeikkaan. Mutta mukava oli laulaa porukalla mukana ja puida nyrkkiä ilmassa. Up The Irons!
Live Nation
Festivaalin promoottori Martin Forssman oli vielä 2016 Tuskan backstagella jutellessamme sitä mieltä, ettei Iron Maiden soita koskaan Sweden Rockissa. Perusteluna oli se, että bändi on liian kallis ja sen yleisö alueelle liian suuri. Niinpä vaan kävi, että Live Nation osti Sweden Rockin ja tilanne muuttui.
Tänä kesänä tuo Live Nationin omistus näkyi siinä, että päälavan pääbändien aikana yleisöä oli liikaa. Liikkuminen paikasta toiseen kävi hankalaksi. Tämä on tuttua Suomessa, mutta ennen kokematonta Sweden Rockissa. Nyt lippumäärä oli 33 tuhatta ja koska ensi vuonna ei Maidenin kaltaista jättinimeä aiota buukata, silloin määrä lasketaan jälleen 30 tuhanteen. Ja helkutin hyvä niin.
Priest is back!
Judas Priestin päälavan pääesiintyjäkeikassa ei ollut mitään varsinaista vikaa, mutta se ei päässyt kolmen vuoden takaisen keikan tasolle. Tuolloin Priest oli kuin uudesti syntynyt, äärimmäisen tiukka ja energinen metallimylly, josta nuoremmat voivat vain äimistellen yrittää ottaa opikseen.
Nyt odotuksia oli nostanut maaliskuussa ilmestynyt mainio levy Firepower. Se oli vahva näyttö, jonka perusteella bändiltä saattoi odottaa paljon. Mutta, mutta… Levyn ilmestymisen jälkeen Glenn Tiptonin sairaudesta oli tullut julkista. Miehen kunto ei enää salli täysipainoista kiertämistä ja tilalle astui Firepowerin tuottanut Andy Sneap (mm. bändistä Hell). Nyt siis mennään jäähyväiskiertuetta kokoonpanolla, jossa ei ole kumpaakaan Priestin klassisesta kitarakaksikosta.
En halua olla tiukka puristi ja hyvin nuoremmat kitaristit Tipton-Downing-parivaljakon korvaavat, mutta jotakin tästä puuttuu. Judas Priestin soundi perustuu Halfordin laulun lisäksi noihin kahden kitaran riffeihin ja melodioihin. Se että molemmat kitaristit vaihdetaan uusiin, kuuluu väistämättä soundissa ja tuntuu kokonaistunnelmassa. Halfordin laulusta ei moitteen sijaa löydy edelleenkään.
Parhaimmillaan bändi jyrää niin, ettei ole väliä kuka bändissä soittaa. Tämä on heviä! Tämä on brittimetallin klassikko ja vielä kerran yleisö on yhtä bändin kanssa. Nahkahelvetti! Metalliveljien ja siskojen yhteys ruotsalaisen pellon pölyssä. Tämä se on elämää. Meille birminghamilaisen metalliteollisuuden mukaan menetetyille sieluille parasta mahdollista elämää. Kesää ja kuhinaa. Curse and damn you all you’ll fall by the hand of the: Sinner! Sinner!
Koko keikan läpi energiataso ei kuitenkaan pysy huipulla. Settilista on turhan tuttua ja turvallista. Firepowerilta kuullaan kolme biisiä, mutta enemmänkin olisi voinut tulla. Judas Priest on nähty Sweden Rockissa niin monta kertaa klassikkosetillä, että nyt olisi voinut ylpeästi esitellä Firepoweria, etenkin kun ”uudet” kitaristit Richie Faulkner ja Andy Sneap ovat mukana levyllä. Sen sijaan keikassa tulee hetkiä, jolloin ehdin huomata, että tässä mennään varamiehistöllä. Ehtii vertailla kolmen vuoden takaiseen keikkaan ja miettiä että pitäisikö pyörähtää backstagen baarissa brittipankkiirien kanssa napsuilla.
Glenn Tipton nousee lavalle sentään erikoisvieraana kolmessa neljästä encoresta. Hänet on hyvä nähdä, vaikka samalla kokemus on katkeransuloinen. Paremminkin on Priestillä ja brittihevillä mennyt. Ehkä hyvä että lopettavat tämän kiertueen jälkeen. Ja olisiko kannattanut sopia riidat K.K. Downingin kanssa ja pyytää hänet mukaan jäähyväisiin?
Kiitos mestarit, kiitos! Den glider in
Näihin huiveihin ja runnelmiin. Sweden Rock toistaa hieman itseään, mutta on edelleen maailman paras festivaali. Vaikka joukossa on joka vuosi iso liuta lopettajia tai uransa lopettamista lupaavia, Sweden Rockia ei uhkaa lystin loppu. Uusia bändejä syntyy ja klassisen- sekä raskaan rockin historiasta löytyy edelleen kunnolla kartoittamattomia sivuhaaroja. Yhä on bändejä, joita ei ole nähty koskaan tai riittävästi Euroopassa, saati Skandinaviassa. Yhä on bändejä jotka voidaan koota uudelleen tai joiden alkuperäinen kokoonpano voi palata yhteen Sweden Rockissa. Kuten liikuttavan hauska Heavy Load tänä vuonna.
