Edellisen blogipostini aiheena oli Thin Lizzy. Eilen saatiin yllättäen bändiin liittyvä suru-uutinen. Gary Moore on kuollut.
Minulla oli kunnia haastatella tätä irlantilaiskitaristia vuonna 2004.
Moore oli hankalan haastateltavan maineessa, enkä miehen hotelliin mennessäni tiennyt mitä odottaa. Monien aiempien haastattelujen kuvaileman öykkärin sijasta tapasin mitä mukavimman herran. Puolen tunnin mittaiseksi sovittu haastattelu paisui yli kolmeen tuntiin. Puhuimme Mooren urasta ja bluesista.
Moore promosi tuolloin Power Of The Blues -levyään, joka liikkuu bluesin ja hardrockin välimaastossa. Hän innostui valtavasti kun vertasin levyn kitarasoundia Leslie Westin soundiin. Moore kertoi Westin olevan yksi suurimmista suosikeistaan, muttei ollut ajatellut sen kuuluvan levyllä.
Olin tuolloin Blues News -lehden päätoimittaja ja Gary oli kovasti kiinnostunut tapaamistani blueskitaristeista. Levy-yhtiön edustaja kävi välillä ilmoittamassa haastatteluajan päättyneen, mutta Gary lähetti hänet pois ja toivoi, että jollei minulla ole kiire, juttelemme kunnes hänen pitää lähteä lentokentälle ja pois Suomesta. Näin teimme.
Haastattelun aikana Moore piti sylissään Fleetwood Macin Peter Greeniltä saamaansa vanhaa Gibson Les Paul -kitaraa. Minkäkin sain soittaa sitä.
Tilanteena tuo haastattelu on yksi hienoimmista kokemistani. Siitä purkamani juttu julkaistiin Blues Newsin numerossa 3/04, otsikolla: Gary Moore – Opettelen yhä soittamaan vähemmän.
Otsikko viittaa siihen, että Moore oli omasta mielestään vielä 2004 aloittelija blueskitaristina. Hän kertoi, ettei pysty häpeältään kuuntelemaan ensimmäistä blueslevyään ja suurinta myyntimenestystään Still Got The Blues (1990), koska soittaa sillä liikaa, rock-kitaristin elkein.
Hän halusi oppia idoliensa B.B. Kingin, Peter Greenin ja Albert Kingin pelkistettyä ilmaisua, jossa tärkeintä on oma persoonallinen soundi ja soiton fiilis.
Vaikka itsekriittinen Moore koki olevansa bluesin soittajana vasta opiskelija, hänen soitossaan oli tuota fiilistä kyllä jo 1970-luvulla, Thin Lizzyn jäsenenä.
Thin Lizzyn rakastetuimpiin klassikoihin kuuluu balladi Still In Love With You. Sen studioversio löytyy vuoden 1974 albumilta Night Life ja kitarasoolosta vastaa Gary Moore. Levyn ilmestyessä hänet oli Lizzyn kitaristina jo korvannut Brian Robertson, mutta koska Garyn soolo oli niin hyvä, se jäi levylle. Moore palasi bändiin myöhemmin ja hänen kitaroimansa albumi Black Rose (1979) on upea klassikko.
Thin Lizzyn ja Phil Lynottin vaikutus kuuluu koko Mooren soolouran hardrocktuotannossa. Moore kertoi haastattelussa miettivänsä taiteellisia ratkaisujaan tehdessään, mitä hänen edesmennyt ystävänsä ja opettajansa Phil Lynott samassa tilanteessa tekisi.
Mooren nöyrä oppipojan asenne bluesiin kantoi hedelmää. Viimeisillä blueslevyillään Close As You Get (2007) ja Bad For You Baby (2008) hän oli sekä kitaristina että laulajana uskottavampi ja sielukkaampi bluesin tulkitsija kuin 90-luvun alussa.
Täytyy silti sanoa Still Got The Blues -hittilevystä, että rockmaneereista huolimatta se on huomattavasti onnistuneempi kuin valtaosa sadoista tai tuhansista blueslevyistä, joita valtava joukko rock- ja hevikitaristeja Mooren innoittamana julkaisi.
Mooren Still Got The Bluesin menestyttyä hevi käänsi katseensa bluesjuuriinsa. Ilmiön huono puoli oli suuri määrä kehnoja hevimuusikoiden blueslevyjä. Parhaimmillaan taas hevin bluesvaikutteiden tunnustaminen synnytti loistavaa musiikkia ja tervehdytti koko genreä.
Yksityiselämässään Gary Moore oli monen ihailemansa bluesmuusikon kaltainen ristiriitainen hahmo. Kun haastattelin häntä, Moore oli selvä ja joi reilun kolmen tunnin aikana vain lasin punaviiniä.
Liika viina muuttaa meistä jokaisen käytöstä ja persoonallisuutta. Mooren kiukutteluista ja kännisekoiluista on rockmaailmassa lukuisia tarinoita, mutta minä en sitä puolta nähnyt.
Moore oli viikonloppuna lomalla Espanjassa. Brittilehtien mukaan hän oli ennen kuolemaansa ryypännyt rankasti. Kuolinsyytä selvitetään vasta tänään.
Viime heinäkuussa hän soitti Lontoossa High Voltage -festarilla. Tapahtuman järjestäjät kertovat netissä, että vaikka Garyn keikka oli musiikillisesti hyvä, hän näytti fyysesti pahoinvoivalta ja henkisesti poissaolevalta.
Itse näin Mooren kesäkuussa Sweden Rockissa, enkä huomannut muuta kuin miehen painon hieman nousseen viime näkemästä. Musiikki toimi.
Gary Moore saavutti uransa aikana sen mihin blues-suosikkiensa perässä pyrki. Hänellä oli oma tunnistettava soundi. Iän myötä hän sisäisti yhä paremmin mustan amerikkalaisen bluesin periaatteita, mutta siinä ei ollut hänen omin vahvuutensa. Sen sijaan Mooren soundi syntyi rockin ja bluesin yhdistyessä. Hänen kitaransa soi irlantilaisen rokkarin bluesia.
Gary Moore oli paitsi yleisön, myös muusikkokollegoiden rakastama artisti. Ozzy Osbourne olisi vuosia halunnut Garyn bändiinsä. Ja monen Motörhead-fanin hämmästykseksi myös Lemmy on Mooren fani. Hän on useaan otteeseen maininnut, että moni valkoinen poika yrittää turhaan soittaa bluesia, mutta Gary Mooren soitossa on oikeata tunnetta. Lemmy on myös ilmoittanut Still Got The Bluesin yhdeksi suosikkilevyistään, Beatlesin ja Rollareiden varhaistuotannon rinnalla.
Gary Moore – Parisienne Walkways (live 2005):
Gary Moore & Phil Lynott – Out In The Fields (1985):
Hieno muistokirjoitus, Sami.
Kyllä Moore on oivaltanut keskustelevansa asioissa sisällä olevan ihmisen kanssa, joka on aidosti kiinnostunut musiikista.
Noissa piireissä varmasti pyörii ympärillä monenlaista sählääjää ja siipiää pörisyttävää paskakärpästä. Joten, terve epäluulo aluksi on hyvä vastalääke?
Kun olin kesällä -85 lukioikäisenä yliopistolla kielikursilla, näkyi opiskelija-asunnossa mighty MTV ja siellä soi silloin jatkuvasti Out in the Fields Lynottin kanssa veivattuna. Kova juttu se oli ja myös MTV, jota ei pikkukylän poika ollut ennen nähnyt. Silloin siellä soitettiin vielä hyvääkin musaa. Lynotthan kuoli sitten melko pian.
Puistobluesissa Moore esiintyi silloin vedenpaisumuskesänä, jolloin piti olut-teltassa istua pöydällä, etteivät jalat kastuneet. Välillä mentiin katsomaan Moorea lähempää ja sitten palattiin telttaan takaisin. Sinne kuului tarpeeksi hyvin. Olimme vähän näreissämme, että eivät hankkineet jotakin parempaa ja aitoa ”bluesmuusikkoa” soittamaan vaan tuon valtavirran ”vinguttajan”. Tiukempia puritaaneja oltiin silloin (ja aika humalassa).
Kaikesta huolimatta:
Musiikki jää soimaan.