Thin Lizzy, The Cult ja FM

Viikonloppu meni mukavasti Lontoon kaupungissa. Hammersmith Odeonissa (Apollo, mutta kaikille vanhan polven rokkidiggareille yhä Odeon) soittivat perjantaina Masters Of Reality ja The Cult.

Masters Of Reality kulki rockabillystä raskaaseen stoneriin ja Pink Floyd -melodioilla leijuvaan avaruusprogeen. Kiehtovaa musiikkia, mutta meikäläisen juttu tuona iltana oli The Cult.

Bändi teki viime kesänä Porissa hyvän keikan. Nyt The Cult oli sitäkin villimmässä vedossa. Keski-iältään reilusti yli nelikymppinen yleisö intoutui tanssimaan ja riehumaan tavalla jollaista ei Suomessa näe. Alakatsomosta oli poistettu penkit ja kansa surffasi toistensa käsien varassa loikoillen kuin 80-luvun hevikeikoilla konsanaan.

Seurassani olleet suomalaiset Ismo ja Marko olivat hevimiehinä biisilistaan pettyneitä, mutta minulle ja lontoolaisille kelpasi. Sonic Templen stadionrockia kuultiin vain Sweet Soul Sister. Varhainen goottimateriaali oli vahvasti edustettuna  ja se näyttikin yleisön riehumisreaktioiden perusteella olevan lontoolaisille mieluisinta.

Ian Astburyn esiintyminen on maanisen raivokasta ja mies laulaa yhä yhtä upeasti kuin 80-luvulla. Kitaristi Billy Duffy on olemukseltaan sekavan Astburyn vastapainoksi coolin rauhallinen ja terävän selväpäinen.

Astbury sanoi viime vuonna haastatteluissa, ettei The Cult enää tee uusia levyjä vaan kiertää soittaen vanhoja biisejä, kunnes lopettaa. Mieli lienee muuttunut, sillä nyt mies vakuutteli lavalta, että kesäfestareiden jälkeen bändi tekee uuden studiolevyn.

Oman lisätehonsa keikkaan toivat isolla screenillä lavan takaseinällä pyörivät uutisfilmit ja taide-elokuvat, aiheenaan intiaanit. Hienon esityksen päätti The Doors -cover Break On Through (To The Other Side).

The Cult:

1. Star
2. Rain
3. Horse Nation
4. Sweet Soul Sister
5. White
6. Saints Are Down
7. Dirty Little Rockstar
8. Nirvana
9. Ghost Dance
10. Film interlude (lyhytelokuva intiaanireservaatista)
11. Embers
12. War
13. Go West
14. Wild Flower
15. Until The Light Takes Us
16. She Sells Sanctuary
17. Love Removal Machine
Encore:
18. Rise
19. Spiritwalker
20. Break On Through (To The Other Side) (The Doors cover)

Lauantaina ehdimme nauttia perinteisen maukkaan pubiaamiaaisen ja kiertää muutamassa Sohon levykaupassa, ennen kuin suuntasimme Hammersmithiin haastattelemaan FM-miehiä ja Thin Lizzyä.

Lauantain ensimmäisenä bändinä soitti amerikkalainen The Supersuckers. Tämäntyylinen actionrock osataan Skandinaviassa paremmin.

Kakkosbändinä oli melodista hardrockia soittava FM. 1980-luvun puolessavälissä tämä porukka kiersi maailmaa mm. Bon Jovin, Tina Turnerin, Meat Loafin ja Foreignerin lämppärinä. FM kirjoitti biisejä ”kultasormi” Desmond Childin kanssa ja oli brittiläinen vastine Journeyn ja Foreignerin kaltaisille AOR-jäteille.

Grungen myötä FM lopetti toimintansa, mutta palasi 2007. Viimevuotinen levy Metropolis on hyvä, mutten siltikään osannut odottaa FM:n olevan lavalla niin kova kuin se oli. Hyviä melodisia biisejä hyvin soitettuina. Steve Overland on erinomainen soul-pohjainen vokalisti. Ja keikan päättänyt versio soul-klassikosta I Heard It Through The Grapevine mainio.

Philip Parris Lynott kuoli 36-vuotiaana tammikuussa 1986. Kun miehen kuolemasta on nyt kulunut 25 vuotta, hänen entiset Thin Lizzy -kaverinsa, kitaristi Scott Gorham ja rumpali Brian Downey, halusivat kunnioittaa Lynottin muistoa soittamalla jälleen hänen kanssaan tekemäänsä musiikkia.

John Sykesin lopetettua Thin Lizzy -kokoonpanossa kiertämisen vuonna 2009, toiseksi kitaristiksi pyydettiin Vivian Campbell. Tämä irlantilainen lumosi 80-luvulla hevirokkarit upeilla sooloillaan, kolmella ensimmäisellä Dio-levyllä. Nyttemmin Def Leppardissa Campbellin lahjakkuus ei ole päässyt niinkään esiin.

Thin Lizzyn koskettimista vastaa itseoikeutetusti Darren Wharton. Hän soitti bändissä jo 80-luvulla. Basisti Marco Mendoza (mm. Whitesnake ja Ted Nugent) on ollut Thin Lizzyn kokoonpanoissa vuodesta 1994 vuoteeen 2007.

Phil Lynott oli yksi maailman parhaista rockbändin keulakuvista ja siksi häntä on mahdoton korvata. Niinpä nykyisen Thin Lizzyn vaikein rooli on laulajana ja komppikitaristina Ricky Warwickilla. The Almightyssa ja New Model Armyn kiertuekokoonpanossa soittanut (irlantilainen) Warwick onnistui lauantaina vaativasta pestistä paremmin kuin hyvin. Toisin kuin John Sykes, Warwick ei yritä matkia Lynottin ääntä ja fraseerausta, mutta laulaa biisit silti alkuperäisversioita kunnioittaen.

Brian Downeyn näkeminen ja kuuleminen rummuissa Lizzy-biiseissä oli liikuttavan hienoa. Ja kitaran ystäville keikka oli taivas. Scott Gorham yksi cooleimmista koskaan, sekä soitoltaan että olemukseltaan. Vivian Campbell on haastatteluissa sanonut Thin Lizzyn Live And Dangerous -levyn vaikuttanneen soittoonsa enemmän kuin mikään muu levy. Miehen naamasta ja eleistä näki kuinka paljon hän nautti, saadessaan soittaa biisejä, jotka on tuntenut poikasesta saakka. Hänkin kunnioitti orginaaleja, muttei matkinut suoraan Brian Robertsonin sooloja.

Brian Robertsonia muuten pyydettiin tähän kokoonpanoon, mutta hän halusi keskittyä tekemään soololevyään Ruotsissa.

Vuosimallin 2011 Thin Lizzyn ote musiikkiin on Sykesin versioon verrattuna vähemmän hevimetallinen ja enemmän irlantilainen.

Ymmärrän puristien näkemyksen, ettei ole Thin Lizzyä ilman Lynottia. Itse olin liian nuori häntä näkemään. Bändinä Thin Lizzy kuuluu minulle samaan kaikkein parhaiden sarjaan kuin Led Zeppelin tai Rolling Stones. Niinpä olen paremman puutteessa nähnyt John Sykesin ja Scott Gorhamin version vuodesta 1999 alkaen viidesti ja nauttinut siitäkin.

Lauantainen oli paras kokemani Thin Lizzy -keikka. Lynottia ei voi korvata, mutta hänen musiikkiaan voi ja pitääkin juhlia. Uusi – hardrockin arvostetuimpiin kuuluvista nimistä kasattu – kokoonpano tuo Lynottin ja Lizzyn musiikille uutta ansaittua huomiota ja arvostusta. Lontoon Hammersmithkin myytiin hyvissä ajoin loppuun ja me onnekkaat paikallaolijat juhlimme yhdessä rakastamaamme musiikkia.

Toki Lynottia voi muistella myös kotona levyjä kuuntelemalla, mutta suosittelen tämän kokemista myös livenä, mikäli mahdollista. Setistä ei huonoa biisiä löydy ja mikä sen hienompaa kuin kuulla peräkkäin Still In Love With You sekä Whiskey In The Jar! Puhumattakaan illan päättäneestä klassikosta Black Rose. Näin hyvien muusikoiden soittamana.

Todistusaineistoksi sai lauantain Lizzy-keikan ostaa kahden cd:n settinä, vartin kuluttua sen päättymisestä. Ostin ja hyvältä kuulostaa myös kotistereoista fiilisteltynä. Levyn voi ostaa myös netistä.

Brian Downey kertoi haastattelussa, että kokoonpano lopettaa toimintansa kesällä, kun Vivian Campbell lähtee Def Leppardin kiertueella. Sitä ennen he vielä tekevät festarikeikkoja, joista vahvistettiin tänään Englannin Download kymmenes kesäkuuta. Saapa nähdä tuleeko Thin Lizzy täten myös samana viikonloppuna Tampreen Saunaan tai Sweden Rockiin…

Def Leppardista vielä sen verran, että tämän Thin Lizzyn taustahahmona on toiminut Leppardin laulaja Joe Elliott. Hän tuottanut kaksi Ricky Warwickin soololevyä, joista toisella soolokitaraa soittaa Vivian Cambell ja toisella Scott Gorham.

Joe Elliott on myös miksannut Dublinin studiollaan Gorhamin ja Downeyn kanssa uudet versiot Thin Lizzyn levyistä Jailbreak, Live And Dangerous ja Johnny The Fox. Kauppoihin ne ilmestyivät eilen.

Elliott fanittaa toistakin 70-luvun suosikkibändiään, sillä 27.4. hän esittää Lontoossa Down N´Outz -bändinsä kanssa Ian Hunterin ja Mott The Hooplen kappaleita. Lämppärinä Paul Rodgersille. Aion olla paikalla.

Kuvista kiitokset Ismo Karolle ja Marko Syrjälälle.

Thin Lizzy:

1. Are You Ready
2. Do Anything You Want
3. Don’t Believe A Word
4. Waiting For An Alibi
5. Jailbreak
6. Dancing in the Moonlight
7. Massacre
8. Angel of Death
9. Still In Love With You
10. Whiskey in the Jar
11. Wild One
12. Sha La La
13. Drum Solo
14. Emerald
15. Cowboy Song
16. The Boys Are Back In Town
Encore:
17. Rosalie
18. Bad Reputation
Encore 2:
19. Black Rose