Hotel California

The Eagles

Viikonloppuna sain kokea yhden elämäni parhaista keikoista. The Eagles soitti Tukholman Globenissa, osana 20.3. alkanutta maailmankiertuettaan.

Upea, ikimuistoinen keikka, yhdeltä maailman parhaista bändeistä. Lisää juttua konsertista löytyy kulttuurisivuille kirjoittamastamme raportista ja Tukholmassa matkaseuranani olleen ystäväni ja kollegani Kari Pyrhösen blogista

Olen nähnyt Eaglesin kerran aiemmin, Helsingissä 2001. Viime lauantain keikka oli sitä parempi. Long Road Out Of Eden -levyn uuden materiaalin myötä bändi oli energisempi ja innostuneempi kuin Suomessa hittiputken kimpussa. Long Road Out Of Edenin biisejä kuultiin Tukholmassa peräti yhdeksän. Toimivat jopa paremmin kuin levyllä, etenkin Irakin sotaa väkevästi kritisoiva kymmenminuuttinen nimibiisi.

Hienoa oli tavata Ruotsissa myös sinne Eagles-keikalle matkustanut pitkän linjan musiikintekijä Kisu Järnström. Hän kertoi nähneensä Eaglesin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1977 New Yorkin Madison Square Gardenissa. Vieralijoina keikalla olivat olleet Linda Ronstadt ja Jackson Browne. Jousiosuuksista vastasi New York Philharmonic, Yhdysvaltain vanhin sinfoniaorkesteri.

Kisu kertoi tuon keikan olleen mullistava kokemus, joka sai hänet miettimään, pitäisikö Juu juu, juustossa löytyy – hommat jättää…

Tämän jälkeen Kisu oli nähnyt Eaglesin keväällä 1978 Tukholman Gröna Lundissa, 1994 tai -95 Tokiossa, Japanissa ja 2001 Helsingissä. Nyt mies oli liikutuksen tilassa päästessään vielä kerran kokemaan lavalla itselleen tärkeimmän bändin. Ja vielä esittämässä uuden Long Road Out Of Eden -levyn yllättävän vahvaa materiaalia. Kisu sanoi levyn kiteyttävän Eaglesin osaamisen taidon.

Glenn Frey sanoi keikan välispiikissään Eaglesin olevan ”satanic rhythm & blues countryrock band”. Ironinen määritelmä pätee sikäli, että kantrin lisäksi bändin musiikissa on ollut aina rutkasti mustaa soulia ja rhythm & bluesia. Uudella levylläkin raita Fast Company on stemmoineen ja falsettilauluineen silkkaa Curtis Mayfield -soulia. 

Eagles on siis uransa varrella varsin ovelasti salakuljettanut mustan Amerikan soundia Keskilännen valkoisiin punaniskakoteihin. Ja yhtä lailla myös maalaisväestön suosimaa juurevaa kantria urbaanien rokkareiden korviin, jotka eivät muuten kantrista perusta.

Ironiaa sisältyy myös siihen, että Eaglesin vuoden 2004 kiertue oli nimeltään Farewell Tour I. Suurelta osalta lehdistöä ja faneja tosin meni ohi tämä useita jäähyväiskiertueita tekeville artisteille piruileva vitsi.

Eaglesin tunnetuin kappale Hotel California soi taas Tukholmassa komeasti trumpetti-introineen ja ikimuistoisine kitarasooloineen. Kappaleesta tuli keikalla mieleeni, että aikoinaan 1980-luvulla huomasin sen muistuttavan kovasti Jethro Tullin useita vuosia aiempaa Stand Up -albumin biisiä We Used To Know.  Hotel Californian kertosäe on omansa, mutta sointurakenne on sama kuin Tullin biisissä.  

Vuonna 2003 kysyin Jethro Tullin johtajalta, Ian Andersonilta aiheesta. Hän kertoi huomanneensa asian Tullin kitaristin, Martin Barren kanssa.

Eagles kiersi Jethro Tullin lämppärinä useilla kiertueilla, joilla Tull soitti kappaletta We Used To Know.  Viimeisin niistä oli Andersonin mukaan vain reilua vuotta ennen kuin Eagles levytti Hotel Californian. Kyseessä lienee tahaton tai alitajuntainen laina.

Huumorilla asioihin suhtautuvan Ian Andersonin mukaan olisi kiva saada osa Eaglesin rahoista, mutta hänestä täytyy muistaa, että nykyään Hotel California on yksi tunnetuimmista 70-luvun klassikoista ja We Used To Know vain lähes unohdettu albumiraita.

Vastaavia lainoja on rockin historia täynnä. Esim. Kansas pölli Carry On Wayward Son -klassikkonsa kitarariffin kiertuetovereidensa Journeyn varhaisesta fuusioinstrumentaalista.     

Ja tuo Carry On Wayward Son taas oli Led Zeppelinin rumpalin, John Bonhamin kaikkien aikojen suosikkibiisi.

Rock on hyviä juttuja täynnä, eikö vaan.

Google Podcasts

Listen on Google Podcasts

Podcast Spotifyssa

Podcast iTunesissa

Podcast Suplassa

Kuuntele Suplassa

Sami Ruokangas

Kirjoittaja Sami Ruokangas on musiikkifriikki; tuottaja ja toimittaja. Blogi musiikista, musiikista ja musiikista. Sarjakuvista, kitaroista, kirjoista, elokuvista, lumilaudoista, televisiosta, netistä, levyistä, drinkeistä, blogeista, junista ja lentokoneista. Populaarikulttuuria ja miehen elämää.

Kategoriat

Sami Ruokangas Written by:

15 Comments

  1. sampo karpo
    2.4.2008

    Niin! Ja mikä pahinta… röyhkeä Sting varasti Tapani Kansan kultaniityt!

  2. Sami Ruokangas
    3.4.2008

    Just niin Sampo.

    Ja Van Morrison varasti Mikko Alatalon kappaleen ”Milloin viimeksi mä kerroin sulle?” (Have I Told You Lately?)

  3. Juke
    3.4.2008

    Ja minä varastin 500 ilmakiväärin panosta 1978 rautakaupasta!

    Kovaa fanitusta, kovaa fanitusta Samilta ja Pyrhöseltä. Itse en jaa samaa henkeä, olen kyllä kuunnellut jo ”pienenä” Desperadot jne kun ne kunnankirjastossa olivat, hieno levykansi lähinnä kiinnosti. Hotelli Kaliforniat ja Tequila Sunrisethan kaikki joutuvat pakostakin kuulemaan kuten Stairwayt, Satisfactionit, My generationit, Imaginet jne. Ja onhan minulla Eaglesin cd ja olen sitä autossa kuunnellutkin, mutta ei se jätä jälkiä. Byrdsiä tulee useammin kuunneltua, se kolahtaa välillä. Eagles pitäisi varmaan nähdä livenä, on se varmaankin hyvä, hyvä oli Brucekin, mutta ei se kolahtanut sillai. Ei mahda mittään vaan niinhän se menee.

  4. Sami Ruokangas
    3.4.2008

    Juu juu, juustoa löytyy ja sitä fanitusta. Myönnän sen Juke. Välillä on parempi fanittaa, itselleen ja ympäristölleen rehellisesti eikä yrittää olla kyyninen kaiken nähnyt toimittaja.

    Kyllä Eagles on parhaimmillaan nimenomaan livenä.

    Ja itse innostuin bändistä taas uudestaan tuon Long Road Out Of Eden -levyn myötä. Kannattaa Juke tsekata jollet ole vielä kuullut, uskon että kolahtaa sullekin sen sinisilmä-soul, kantrirock ja Bush-kritiikki.

  5. Juke
    4.4.2008

    ”Huumorilla asioihin suhtautuvan Ian Andersonin mukaan olisi kiva saada osa Eaglesin rahoista, mutta hänestä täytyy muistaa, että nykyään Hotel California on yksi tunnetuimmista 70-luvun klassikoista ja We Used To Know vain lähes unohdettu albumiraita.”

    Mielestäni Jethro Tullin biisin ja albumin arvoa ei vähennä että Kotkat ovat ”lainanneet” sen omaan hittiinsä, asian pitäisi olla toisinpäin. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, kopiokissa ja kierrättäjä on aina vain kopiokissa ja kierrättäjä, vaikka olisi hyväkin sellainen. Oikeus on lainata ja ottaa vaikutteita, mutta se, joka tekee uutta ja omaperäistä on ainakin minun näkemykseni mukaan ykkönen ja vie hommaa eteenpäin ja sellaisen musiikillisen puun alla kasvaa sitten pienempiä puita ja ne saavat ravintonsa tämän ison puun antimista myös. Jokainen ottaa vaikutteita ja varmasti moni bändi, taiteilija saa jalansijan ja löytää tiensä toisen tekemän taiteen kautta ensialkuun, mutta ei sen perusteella voi kivijalantekijää unohtaa. Taide on erilaisten aineksien sulatusuuni, metamorfoosia, hyppyjä tuntemattomaan.

  6. Junker 52
    4.4.2008

    Totta puhut Juke, Jethro Tullin biisi We used to know on yhtä hyvä biisi kuin Hotel California.

    Hyvä että löytyy älykästä jengiä joka keskustelee klassisesta rockista. Sehän puuttuu tätä blogia lukuunottamatta kokonaan mediasta, vaikka konserteissa riittää kävijöitä ja aikuiset ihmiset käyttävät valtavat määrät rahaa levyihin joita ostavat lähinnä netistä.

    Ja nimenomaan 60-, 70- ja 80-lukujen musaahan ostetaan uudelleen remastroituina painoksia ja hienoina cd-boxeina. Kiitti tästä blogista!

  7. Sami Ruokangas
    4.4.2008

    Kiitos kommenteista Juke ja Junker 52.

    Ei missään nimessä Jethro Tullin biisin arvoa vähennä se että Eagles enemmän tai vähemmän vahingossa kopsasi sitä. Päin vastoin, We Used To Know on upea biisi.

    Ian Anderson suotta vähätteli sitä, sanoessaan että heidän biisiään ei tunne kukaan ja Hotel California on klassikko.

    Koko Tullin albumi Stand Up on klassikko ilman yhtään huonoa biisiä!

    Kiitos Junker itsellesi, hyvä että löytyy tosiaan kaltaistanne jengiä jonka kanssa jutella näistä elämän tärkeimmistä perusasioista 😉

  8. Sarah@bodyshop
    4.4.2008

    Moikka kundit

    On meitä 30-40 v. mimmejäkin aika liuta, jotka diggaa tota classic rock -osastoo.

    Liput on Dylaniin ja Bon Joviin kesällä.

    Aiotteko muuten mennä Juket, Junkkarit ja Sami tsekkaan Scorcesen elokuvaa Rolling Stonesista?

    Aurinkoista viikonloppua kaikille rokkimimmiltä.

    ps. oot Sami aika paljon laihempi nykyään kuin tossa blogisi yläkuvassa 😉

  9. Sami Ruokangas
    4.4.2008

    Päivää Sarah

    Kiva saada naisnäkökulmaa mukaan.

    Joo, olen menossa Scorsesen Shine A Light -leffan pressinäytökseen tulevana maanantaina ja uudestaan 19.4. kaveriporukalla katsomaan.

    Ensi-iltahan on 18.4.

    Kuten tän blogin ekoista kirjoituksistani käy ilmi, olisin saanut lipun New Yorkin keikalle, jolla leffa kuvattiin, mutten päässyt lähtemään.

    Kyllä kaduttaa etten sittenkin järkännyt Amerikan reissua.

    No, vähän ennen leffan kuvausta Lontoossa 2006 näkemäni Stones-keikka oli sekin hieno. Kuten Stones keikat aina…

    Samoin hyvää viikonloppua kaikille.

  10. Junker 52
    4.4.2008

    Moi Sarah ja muut

    Pitää kai se Rollari-leffa käydä oikeen elokuvateatterissa katsomassa, vaikka ilmestyyhän se joskus DVD:nä, joka tulee varmasti hankittua.

    Onhan noita hyviä rockleffoja tullut ennenkin katsottua, kuten U2.n Rattle & Hum.

    Viikonloppuja.

  11. Sami Ruokangas
    4.4.2008

    Rattle And Hum on hyvä leffa, samoin The Bandin Last Waltz, Chuck Berryn Hail! Hail! Rock & Roll ja vaikkapa vielä esim. Spinal Tap 😉

  12. Suski
    4.4.2008

    Spinal Tap on ihan ässä!

    Entäs Rock Star? Siinähän on Mark Wahlberg ja Jennifer aniston kyyhkyläisinä hevimusiikin ihmeellisessä maailmassa. Mä tykkään. Soundtrackilla on mm. Zakk Wyldeä.

  13. Juke
    4.4.2008

    Shine a Light on nähtävä! Ja toivottavasti vielä Rollarit oikeasti livenä.
    Vai on Sami laihtunut, olet purrut porkkanaa enemmän kuin Jack Daniels pullon kaulaa nähtävästi.
    Sain tuossa tekstiviestin, että 20 JD-colatölkkiä on tullut Helsinkiin juuri Tasmanian tuholaisen toimesta Saksan suunnasta. Luulen, että joudut, Sami, maistamaan sinäkin, heh-heh!
    Hyvät viikonloput!

  14. sampo karpo
    6.4.2008

    Jytäleffoista Still Crazy – http://en.wikipedia.org/wiki/Still_Crazy – sisältää aivan loisto vääntöä! Spinal Tapin hengessä, ”Strange fruit” yhteen come backin kautta elokuvassa käsitellään asioita joita stagelta livenneet rockhaarniskat kohtaavat… aikana kun saatavilla on elävää ravintoa ja kriisiryhmiä.

  15. Sami Ruokangas
    18.4.2008

    Totta Sampo, erinomainen leffa on tuo Still Crazy. Hyvää huumoria vanhan bändin comebackistä. Uriah Heepit, Purplet ja kumppanit tulevat vahvasti mieleen.

    Loistavia näyttelijäsuorituksia, mm. Timothy Spall rumpalina.

    Musaa on muistaakseni ollut tekemässä tähän elokuvan kuvitteelliselle bändille ainakin Foreignerin Mick Jones.

    Mulla on tuo VHS-videona, täytyykin hommata myös DVD:nä.

Comments are closed.