Airbourne Tampereen Pakkahuoneella, oli kolmesta näkemästäni bändin keikasta paras. Porukka on kehittynyt hyvin vuodesta 2008, jolloin näin sen ensimmäisen kerran. Puhdasta rockin iloa ja energiaa. Airbourne esiintyy innolla, josta tarttuu yleisölle hyvä mieli pitkäksi aikaa. Ainoa miinus oli järjetön volyymi. Soittotulpat päässäkin hirvitti ja sääliksi kävi tulpattomia ystäviä.
Nikkasen Terolle ja Merville, sekä Pekka Pietiläisen ohjastamalle Jyväskylän seurueelle, kiitoksia seurasta Tampereella.
Maanantaina Helsingissä nähtiin Taste of Chaos -hevikiertue. Halestorm, Buckcherry, Papa Roach ja Disturbed.
Liekö johtunut siitä, että tämä oli kiertueen avaus, mutta minkään bändin homma ei toiminut täysin. Helsingin Areenaa vaivasivat jälleen kehnot soundit. Pääesiintyjä Disturbed jäi tasapaksuksi ja innottomaksi, vaikka levyllä toimii. 2008 loppuunmyydyssä Jäähallissa meininki oli paljon parempi.
Halestorm on lupaava tulokas. Laulaja Lzzy Halen ääni on kaunis ja esiintymisessä karismaa. Biisit ovat vielä persoonattomia, mutta bändikin on vielä nuori.
Buckcherry on ollut ensimmäisestä levystään saakka suosikkejani, mutta nyt veto oli turhan rupinen. Lämppärivuorossa areenasoundeilla ei pääse tämäkään bändi oikeuksiinsa. Toista olisi Tavastialla, tai Sweden Rockin taikka Sonispheren kaltaisella festarilla, jolla soundit ovat kunnossa.
Buckcherryn tuoreinkin levy, All Night Long, on hyvä, mutta nyt sen biisien svengi hukkui soundisotkun pöperöön.
————————————————–
Viikonlopun Tampere-reissun junalukemisena oli Keith Richardsin tuore kirja, Elämä (WSOY). Seppo Hyrkäs ja Katariina Vaara näyttävät onnistuneen suomennoksessa.
Kuten täällä blogissa aiemmin on kommentoitu, osa musiikkikirjoista kärsii kehnoista suomennoksista. Tällä kertaa ei mokattu.
Ei se huono kirja muuten ole myöskään Keefin kitarasooloja punovan toverin, Ronnie Woodin opus It´s Only Rock ’n’ Roll (Johnny Kniga 2009). Kirjan kuva kohteestaan jää melko pinnalliseksi, mutta Ronnie kuvaa lämpimällä huumorilla jokimustalaisina elänyttä sukuaan ja uraansa. Alkoholismi kulkee synkkänä lankana Woodin lapsuudesta nykypäivään.
Palaan Richardsin kirjaan sen kokonaan luettuani.
Pari Stones-videota:
Gimme Shelter livenä Amsterdamissa 1995:
httpv://www.youtube.com/watch?v=rCrbziy20aU
Anybody Seen My Baby -video, 1997:
httpv://www.youtube.com/watch?v=ufp0RANigro
Uskotaan sun valistunutta arviota, hankin Keith-kirjan joululukemisiksi.
Taas pitää harmitella sitä, että mm. Airbourne ja Buckcherry jäivät väliin, liian paljon töitä ja pitkiä työmatkoja että kovinkaan usein ehtisi illaksi rokkikeikoille…
Buckcherry on meikän suosikkeja. Se niiden eka levy, taitaapi olla vuodelta 2001, on todella kova. Siis se, missä makoilee tatuoitu nainen kannessa. Rouheeta rokkia AC/DC-Aerosmith-linjoilla.