Teksti: Anne Lindfors
Joulukuussa Mokoma soitti Helsingissä täydelle Circukselle 15 vuotta sitten julkaistun Kurimus-levynsä. Osa levyn biiseistä sai tuolloin ensiesityksensä livenä. Keikalla bassoa soitti Mokoman Sakara Recordsille levyttävästä Diablosta tuttu Aadolf ”Aatu” Virtanen, sillä Mokoman oma basisti Santtu Hämäläinen oli murtanut kätensä pudottuaan syyskuussa Metalliveljet-kiertueen alkutaipaleella Tampereen Pakkahuoneen lavalta. Cirkuksessa Santtu nähtiin lavalla yhden biisin ajan, mutta kuntoutuminen oli vielä kesken.
Jotta metalliveli pääsisi jälleen lavalle, organisoi Mokoma kuuden keikan mittaisen Aina Santtuu ja tapahtuu 2019 -minikiertueen, joka päättyi 6.4. Tampereen Olympiaan. Keikan jälkeen bändi vetäytyy uusien biisien pariin, joita kuulemma on jo osittain valmiinakin. Lavalla Mokoma nähdään seuraavaksi kesän festarikeikoilla. Paluun tekevässä Sauna Open Airissa Tampereella 12.7. Mokoma avaa perjantain ja koko festivaalin.
Olympian keikka oli luonnollisesti loppuunmyyty. Yleisö oli mukana ja bändi tuntui nauttivan. Pieni pettymys oli Circuksessa villisti pyörineen pitin puuttuminen, mutta osansa oli varmaan keikkapaikallakin. Olympian kapea ja täpötäysi, kultaisin kiekuroin koristeltu sali ei ehkä suoranaisesti houkutellut törmäilyyn. Yleisö olisi ehkä silti voinut vielä hieman hanakammin vastata lavalta huokuvaan energiaan.
Murteesta ja keskusteluista päätelleen paikalle oli saavuttu kauempaakin ja monet vaikuttivat pitkän linjan faneilta. Itse löysin Mokoman alun perin juuri Kurimus-levyn aikoihin. Jossain vaiheessa fanituksessa oli taukoa, sillä homma tuntui minun korvaani toistavan itseään, kunnes vuonna 2016 julkaistu akustinen Laulurovio herätti kiinnostuksen uudelleen.
Minulle Mokoma erottuu suomenkielisessä metalligenressä useammastakin syystä. Ensinnäkin Marko Annalan lyriikat ovat kaunista runoutta, eivät pelkkää uhoa ja äijäilyä. Toiseksi vaikka musiikki on raskastakin raskaampaa ja sanoituksissa ”ryhti oikenee kun oikein kaulaa kurottaa”, on kaikessa positiivinen vire. Bändistä huokuu soittamisen ja esiintymisen ilo, itseironiaakaan unohtamatta.
Mokoma ei ole pelkkää mättöä, vaan biisit muodostuvat erilaisista osista joihin lisää vaihtelua tuo Annalan monipuolinen laulutyyli. Siksi kaltaiseni kuulijan, joka siis ei ole mikään metallin suurkuluttaja, mielenkiinto pysyy yllä ja biisit tempaavaat mukaansa.
Mokoma esiintyi ensimmäistä kertaa Olympiassa ja ilmiselvästi viihtyi, vaikka lavalla vähän ahtaalta näyttikin. Suhtauduin etukäteen hieman skeptisesti siihen, miten metallimusiikki Olympiassa toimii, sillä keikkapaikan puitteet sopivat mielestäni paremmin vähän kevyempään meininkiin. Erityiskiitokset annan siitä, että minulle tärkeät lyriikat kuuluivat selkeästi, toisin kuin vaikkapa Circuksen keikalla.
Viimeisenä biisinä – samoin kuin minikiertueen kaikilla keikoilla – kuultiin Kesytä perkeleet. Tuo biisi koitui syyskuussa Pakkahuoneella Santtu Hämäläisen käden kohtaloksi, mutta nyt kaikki pysyivät lavalla. Ja Olympiassa lava on sen verran matalalla, että tuskin pieni heittäytyminen olisi edes vakavia vauroita saanut aikaan.
Itselleni Mokoman metalli-iltamat antoivat mahtavan päätteen tamperelaisen kulttuurin viikonlopulle. Olin edellisenä iltana käynyt katsomassa Teatteri Telakan puhuttelevan näytelmän Luukku. Vaikka Mokoma on alun perin Lappeenrannasta, näyttäytyy se minulle yhtenä tamperelaisen populaarikulttuurin ikonina, aivan kuten Telakkakin.
Kirjoittaja Anne Lindfors on Rock Around The Blogin Tampereen kirjeenvaihtaja.
