Rolling Stones palasi lauantaina Lontoon Hyde Parkiin, 44 vuoden ja yhden vuorokauden tauon jälkeen.
Heinäkuussa 1969 Rolling Stones soitti pari päivää aiemmin kuolleen Brian Jonesin muistoksi ja esitteli samalla uuden kitaristinsa, Mick Taylorin. Konsertista on vuosikymmenten aikana tullut legendaarinen, mutta kriittisesti tarkasteltuna lavalla oli keikkatauon jäljiltä ruosteinen bändi. Mick Taylor jännitti luonnollisesti jättiyleisön edessä ensimmäistä esiintymistään Rollarina. Maailman parhaan rock & roll -bändin nimike lunastettiin vasta tulevien vuosien kiertueilla.
44 vuotta myöhemmin Mick Taylor oli jälleen paikalla kitaroineen, vieraillen Mick Jaggerin, Ronnie Woodin, Charlie Wattsin ja Keith Richardsin rinnalla kahdessa biisissä.
Brian Jonesiakin muistettiin tyylikkäästi lavan perhoskuvioissa. Hänhän oli se alkuperäinen riivattu ja vainottu ”Butterfly on a Wheel,” jonka kuolemasta liikkuu yhä monia eri teorioita.
Lauantain 65 000 lippua myytiin keväällä kolmessa minuutissa. Kuuma hellepäivä tarjosi täydelliset puitteet konsertille. Lipun 95 punnan hintaa oli kritisoitu, mutta aivan suotta. Lauantain aikana nimittäin soitti 20 bändiä, joista viimeisenä Stones. Itse katsoin leiristämme päälavan bändit: King Charles, Gary Clark Jr , The Temper Trap, The Vaccines sekä tietysti illan isännät. Halvimman kategorian 95 punnan lipuilla pääsi myös aivan lavan läheisyyteen, kalliimpien vip-katsomoiden jäädessä kauemmas sivulle.
Rolling Stones oli oma paras itsensä, soittaen keikan joka ei tietenkään ollut uran tai välttämättä edes 50-vuotisjuhlakiertueen paras, mutta erinomainen joka tapauksessa. Hauska, vaarallinen, liikuttava ja kiihdyttävä. Kuten vain tämä bändi voi olla. Jos herrat viimein päättävät lopettaa, tästä jää hyvä maku ja muisto.
Uskomatonta mutta totta, Stones 2013 oli myös parempi kuin 1969. Tätä mieltä oli ainakin seurueemme lontoolainen Stan, joka oli paikalla myös -69. Vanhasta keikasta tehdyn elokuvan monesti katselleena uskon häntä. Vaikka toisaalta koko vertailu on turhaa. 44 vuotta on pitkä aika.
Stan on nähnyt Rollarit vuosien varrella 17 kertaa.
Lava sekä miksauspöydät oli lavastettu näyttämään Hyde Parkin metsältä oksineen ja puunrunkoineen. Valo- ja videotehosteista vaikuttavin koettiin Sympathy For The Devilin aikana, kun lava ja sitä ympäröivä metsä näytti syttyvän palamaan. Jagger pyöri paholaisena palavissa pensaissa. Yleisö ulvoi voodoo-virttä.
Keith Richards oli lauantaina parhaassa näkemässäni soittokunnossa, sitten Lontoossa 2006 todistamani esityksen. Tosin hän onnistui mokaamaan alkuriffin avausbiisissä Start Me Up. Lähtömokaa lukuun ottamatta, Richards oli skarpissa kunnossa soittaen juuri sellaisia juurevia riffejä ja sooloja joiden ansiosta hän on kitaristeista itselleni mieluisimpia.
Stones oli hyvä myös viime marraskuussa Lontoon O2-areenassa, mutta nyt keikkailu Yhdysvalloissa ja Englannin Glastonburyssa oli tuonut siihen rentoutta, energiaa ja varmuutta.
Tällä kiertueella lavalla on nähty nimekkäitä vierailijoita kuten Tom Waits ja John Fogerty. Lauantain vieras oli aiemmin illalla puistossa jo kaksi omaa keikkaa soittanut Gary Clark Jr. Hänen kanssaan soitettu Bitch oli illan kohokohtia.
Etukäteen huhuttujen nimekkäämpien vieraiden puuttuminen ei haitannut. Stones on parhaimmillaan omillaan.
Muita huippuhetkiä olivat Jaggerin upeasti tulkitsema Beast Of Burden, Richardsin laulama You Got The Silver, Midnight Rambler ja Gimme Shelter.
You Got The Silver oli kuin menneiden aikojen merirosvoballadi, Richardsin sekä Ronnie Woodin veistellessä akustisilla kitaroillaan ja Keefin laulaessa täydellä karismallaan.
Midnight Ramblerin bluesjammailu Mick Taylorin soolokitaran ja Jaggerin huuliharpun välillä kulki paremmin kuin talvella areenassa. Taylor on ollut vieraana kaikilla kiertueen keikoilla. Niiden myötä hän on vetreytynyt soittokuntoon joka muistuttaa jo 70-luvun virtuositeetista.
Ja Jagger on parempi bluesharpisti kuin usein tulee muistaneeksi.
O2-keikalla Gimme Shelter oli Mary J. Bligen vaikuttava vierailu. Hyde Parkissa tämä Stones-tuotannon suosikkibiisini toimi vieläkin paremmin. Jaggerin kanssa duetoi monelta kiertueelta tuttuun tapaan loistava taustalaulaja Lisa Ficher. Hän ollut mukana kiertuebändissä jo pari vuosikymmentä ja ansaitsi hetkensä valokeilassa, tähtenä Jaggerin rinnalla. Lauantain konsertissa ja siitä kuvatulla, myöhemmin julkaistavalla DVD:llä.
Myös viimevuotinen uusi biisi Doom And Gloom kulki paremmin kuin talvella.
Konsertin ja puiston tunnelma oli ainutlaatuinen, vaikeasti sanoin kuvailtava. Yleisö oli monen ikäistä, mutta suurelta osin yllättävän nuorta ja kotoisin todella monesta eri maasta. Oman seurueeni kolmikymppiset italialaiset olivat bändin viimevuotisesta aktivoitumisesta saakka haaveilleet näkevänsä kerran Rolling Stonesin. Kun bändi ei tullut Italiaan, he lensivät Lontooseen. Lipuistaan olivat maksaneet netin mustassa pörssissä pari sataa euroa kappaleelta. Keikan jälkeen he vakuuttelivat että kokemus oli vaivan ja joka sentin arvoinen. Ystäväni Alessandro ei aio tänä vuonna enää mennä muihin konsertteihin, koska ”tätä ei pysty muu bändi ylittämään”.
Stonesia kuunnellessani tulen tästä eteenpäin vielä pitkään muistamaan italialaisen Saran biisien välissä kiljahtelemat ”Mamma Mia!” -huudot 🙂
Perjantaina, päivää ennen Hyde Parkia, näin Amsterdamissa The Whon soittamassa Quadrophenia-albuminsa kokonaan. Mutta se on oman juttunsa aihe. Mainittakoon vielä historiallisena detaljina, että kun Rolling Stones 5.7. 1969 oli soittanut Hyde Parkissa, Mick Jagger jatkoi iltaa tyttöystävänsä Marsha Huntin kanssa The Whon keikalla Royal Albert Hallissa.
Uskomatonta että samat bändit rokkaavat yhä. Ja erinomaisen hyvin.
Rolling Stones, HYDE PARK 6.7. 2013
Start Me Up
It’s Only Rock ‘N’ Roll (But I Like It)
Tumbling Dice
All Down The Line (yleisön äänestämä)
Beast Of Burden
Doom And Gloom
Bitch (vieraana Gary Clark Jr)
Paint It Black
Honky Tonk Women
You Got The Silver (laulu: Keith Richards)
Before They Make Me Run (laulu: Keith Richards)
Miss You
Midnight Rambler (kitarassa Mick Taylor)
Gimme Shelter
Jumpin’ Jack Flash
Sympathy For The Devil
Brown Sugar
ENCORE
You Can’t Always Get What You Want (mukana Voce Choir -kuoro ja the London Youth Choir -kuoron jäseniä)
(I Can’t Get No) Satisfaction (kitarassa Mick Taylor)
Rolling Stonesin tulisi oman itsensä takia lopettaa, samoin Vesa-Matti Loirin tulisi tulla järkiinsä ja siirtyä palveluasuntoon lusikalla syötettävksi pilleripöhöksi. Jalkapallo tulisi kieltää , koska sitä on pelattu liian kauan ja ihmiset suhtautuvat siihen turhalla intohimolla ja sellainen häiritsee businessta. Yhteiskunnan tulisi tukea liikemiesten sijoituksia, jotta ne sitten voidaan kaupata hyvin lihotettuina broilereina tuomaan kultaa yksityisiin taskuihin.Talouskriisiltä pitäsi taittaa niskat kertarusauksella, mutta keneltäkään ei löydy munaa eikä edes pillua sitä tehdä. Maakuntalehtien jeesustelevat republikaanitoimittajat tulisi myös survoa hiehon anukseen kumihansikkalla avustaen, mutta ei näinkään tule tapahtumaan, koska lakeuksien häjy-jeesus mora vyöllä kiiluen estää sen. Omantunnon ääntä saarnaavat pissikset ja matalan intensiteetin sisällissotaa lietsovat kumiaivot tulisi pakata konttiin ja lähettää Mogadishuun. Perkele, maalima on mennyt ihan neekereiksi ,jotka tulevat Poriin omimaan ja varastamaan itselleen aidon ja oikean valkoisen jatsin, joka luotiin Maaningalla heinäladossa ja samaan aikaan suomi-leijona roikkuu ristillä pää alaspäin naulittuna. Tämä oli vain tälläinen vitsikäs alkuintro, hah-hah!
Hieno juttu, my friend! Lueskelin sen tuossa asunnon takapihalla, kun grillailin perheelle sähkögrillilä makkaraa, hörppäilin West Coast IPA-olutta (kesälomalla kun olen), joka katajaisen persikkaisena loikkasi kitalakeen pörisemään ja laitoin sitten Spotifyistä soimaan Robert Johnsonin Me and The Devil Bluesin. 3 lokkia ilmestyi saman tien pyörimään taivaalle pääni ylle ja kirkumaan lumpeita ja järviä kurkuistaan pilvien valkokankaille. Kun biisi loppui, ne häipyivät eivätkä muut R. Johnsonin biisit houkutelleet niitä takaisin. Naputtelin rytmejä ale-lasiin musiikin tahdissa ja ajattelin, että ehkä olen kirottu ja kohta kuljen silmät välkkyen ja lokki kaulassa kultaketjussa roikkuen pitkin katuja, koska rock ja rollarit anastivat sieluni jo nuorena ja omantunnon ääni katosi samassa savotassa katajikkoon. Mut turha vetää päähän säkkii tai kasvattaa aivoon häkkii jatkaa jalkopäähän täkkii kun multa löytyy six päkkii mäccii isoo räkkii hästäkkii lähtee vaan lätkii ku alkaa tökkii vaihtaa mökkii turha mudassa on kökkii tai susta tulee formaattimaakuntalehtien toimittaja trendien leipäsusikannattaja jolla on mahassa makkara kädessä muovinen kakkara jonka miljonääri autotallissa sorvasi sille vain avaa korvasi ja kun lehmänläjästä löytyy totuus olet liittynyt omaan rotuus pyhä the beatles kaiken nosti uudelle tasolle uudet huiput määritteli iskelmälle ja popille sitten kivettyi ja kuoli ei toimi enää abbey roadilla suoli poissa on sulta elämisen huoli kun kaikesta pitää huolta ylipapisto käsissä vakaissa on musiikillinen uskonto ja instituutio eniten kultaa on ylipapisto vuollut kun paras kohde rahastaa nostalgialla on legenda kuollut pysähtyneisyys on pellolle parasta lannoitetta ja kivien tarkoitus on kerätä sammalta ja hometta sun tehtäväs on nuolla aivot kiinni rahatekokonetta
Rollarit makaavat vasta haudassa, jos pirulta rauhan saavat tai sitten valtatien varressa kulkukoirien hautausmaalla kuivuneen puun alla, johon keksiyöllä mullan alta koputtelevat mustia rytmejä ja kansa kerääntyy kuuntelemaan ,palvomaan ja paistamaan tuoretta hirvenlihaa avotulilla. Alastomina tanssitaan sarvet päässä pyhän luonnon kunniaksi, joka antaa ja ottaa lapsiltaan kaiken.
Lihavat varikset kääntyivät lentämään selällään ja samalla nokkivat pilvien pehmeitä vatsoja. Kesäilta tassutteli äänettömästi siilin selässä takapihalle etsimään kastematoja. 6-vuotias tytär runoili: kasvimaalla oli valas tillin alla. Eipä sitä kummoisia ihmisen poika tartte makoisaan elonhetkeen: kylmää olutta, musiikkia ja ruokaa. Eikä vituta yhtään. Tilaa hissi, nilkuttava Muska. Nonsensia on elo täällä ajoittain. Älä kuuntele aina järkesi ääntä, Sven Dufva.
Bändin intohimo ja rakkaus musiikkiin ja perinteeseen (blues rock soul) ei ole kadonnut, vaan se on pohja natisevassa aavelaivassa, joka on kantanut jo yli 50-vuotta kartattomien merien yli (hei the
Beatles poika mistä päin maailmaa the beatles aloittaakaa maailmankiertueensa vuonna 2013 genius is pain!!) Rollarit eivät ole laulaneet varsinaisesti koskaan poppia ja iskelmää eivätkä siten ole nostaneet niitä ikinä (kaikeksi onneksi ) uudelle tasolle, kun kaikki eivät diggaa suurten ikäluokkien äidinmaitoa, saatana. Adolf Luther, arkkikonservatiivi ja täydellistä oikeudenmukaisuutta ja ihmisyyttä omassa ajassaan omatuntoaan seuraten toteuttava arkkityyppi, kuuntelee yhden ainoan totuuden poppia nykyisin, kun raha on ostanut myös median ja Katri-Helenalla on kiihottavat silikonitissit villapaidan alla, joita pukumiehet kyttäävät käsi silkkiboksereissaan ja sininen räkä hevospoolopaidalla ja käyntikortti hikisessä persvaossaan viimeisenä ässänä tyhjään pitopöytään lyötäväksi.
Hyde Park 1969 oli uuden bändin uusi, horjahteleva, märkäsiipinen alku, mutta joka toi pimeästä ja uimaaltaankosteasta kehityskotelosta mukanaan myös kitaristin, jonka sormet juoksuttivat bändin aikakauteen, jonka merkitys on rock-musiikille sama kuin picasson tatuoitu penis maalaustaiteelle (se, mikä tapahtuu uima-altaalla, jää uima-altaalle) . 2013 maailman paras rock-bändi lentää uurteisin terässiivin kuolemattomien joukossa. Rollarit on Suuri mutta ei suuri kuten suuri yritys tai pankki joka ei voi kaatua tai jonka ei voi antaa antaa kaatua, rollarit kaatuu ja epäonnistuu, mutta kohta soitto jatkuu ja uudet sukupolvet nostavat ne jaloilleen, yhä uudelleen sytyttämään lavat liekkeihin. Sitä on jatkuvuus ja selvityminen, sitä on kestävyys neula käsivarressa.Mick Taylor on ollut testipenkissä, onko rehab onnistunut, onko miehestä enää kehiin heiluttamaan kirvestä massojen silmien alla armottomana vuonna 2013. Hän on osoittanut kiertueella , että on. Tilaisuutta ei ole missattu, viina on jätetty kaappiin ja myös muu roska on heitetty takapenkille uinumaan. Maagiset sormet juoksuttavat sointuja ,pyhiä villejä hevosia, kohti tuntematonta. Perhonen ei murskautunut turhaan prätkän etuvaloon moottoritiellä, josta seuranneen värikkään, suuren räjähdyksen kaiku ja paineaalto leviävät kaikkialle ja jatkaa uusia maailmankaikkeuksia luovana virtauksena matkaansa ajattomaan loputtomuuteen.