Toinen päivä perjantai sujui rankkojen sadekuurojen kastelemana, mutta onneksi kuurot olivat sen verran lyhyitä, ettei keli pilannut tunnelmaa.
Marillion veti rohkeasti kaunista ja koskettavaa progea. Vaikka bändi soitti hevin ja itseään huomattavasti nopeampitempoisen rokin keskellä, sen tunnelmointi upposi ja veti kakkoslavalle huomattavan paljon väkeä. Bändi kertoi keikan jälkeen että heille kyseessä oli yksi parhaista festivaaliesiitymistä koskaan.
Tänäänkin itkettiin yleisössä. Vieressäni seissyt, Ruotsin pohjoisimmasta kolkasta festarille saapunut keski-ikäinen mies itki läpi koko keikan. Hän kertoi että Marillionin musiikki on hänestä niin sielukasta, ettei raavas mies voi olla siitä liikuttumatta.
Marillionin haastatteluun tästä.
UFO piti tunnelman korkealla huolimatta rajusta sateesta. Phil Mogg on vanhan koulun laulaja vailla vertaa ja Vinnie Moore on kotiutunut bändiin hyvin. Uunituoreen The Visitor -levyn materiaali oli lupaavan southern / blues -sävyistä ja sehän kelpaa. UFO oli kolmoslavalla väärässä paikassa. Lita Ford ei pystynyt köykäisellä kasarihevillään täyttämään päälavan vaatimuksia, mikä taas UFO:lta olisi sujunut vaivatta. Lita Ford kuului tämän vuoden harvoihin pettymyksiin.
Foreigner huipensi päälavan päivän. AOR-genrestään huolimatta tämä ammattilaisten ryhmä osaa rokata ja vääntöä hiljennettiin vain siihen pakolliseen hittiballadiin siitä miltä rakkaus tuntuu.
Motörhead oli Motörhead. Ja In Flames In Flames. Ei yllätyksiä hyvässä eikä pahassa.
Johnny Winter oli paremmassa vedossa kuin aikoihin. Mies istuu penkillä ja kävelee huonosti, mutta soitto ja laulu kulkivat paremmin kuin pari vuotta sitten Puistobluesissa saatikka 90-luvulla Pori Jazzissa. Miehen edellinen mamageri piti häntä tarkoituksella vuosia viina- ja huumepöllyssä. Hienoa nähdä Winterin vähitellen toipuvan kyseisen yväksikäyttäjän jäljiltä.
Hieno päivä taas, kosteanakin. Kurahousuissa.
