Sweden Rock, päivä 3 ja Anthrax

Ollakseni rehellinen, kirjoitan viimeisen festaripäivän kommentointia vasta Helsinkiin palattuani. Eilinen kului matkaan Sölvesborgista Kööpenhaminaan josta lennettiin Helsinkiin.

Lentokentältä tulin suoraan EU-vaalihommiin Maikkariin. Tulosduunia puskettiin yli puolen yön. Rokki on blogin aihe, joten vaalitulosta en kommentoi. Tänään kävin haastattelemassa HIM:in ja The Rasmuksen toimistolla Helsingissä Anthraxin kitaristia Scott Iania.

Katso Scott Ianin haastattelu kulttuurisivuilta.

Mukava mies. Innoissaan Sonisphere-festivaalikiertueesta Metallican kanssa. Haastattelussa Ian kertoo myös Kat Von D:n tekemistä AC/DC -tatuoinneistaan, uudesta laulajasta Dan Nelsonista,  tulevasta levystä ja siitä kuinka Guitar Heron ja Rock Bandin kaltaiset pelit pelastivat rockin ja hevin.

Vasta nyt on siis aikaa palata Sweden Rockin viimeiseen päivään. Viimevuotisella 33 200 ihmisen päivittäisellä kävijämäärällään ja uudella yleisöennätyksellään Sweden Rock oli Ruotsin kaikkien aikojen suurin musiikkitapahtuma. Suomalaiseen kävijämäärälaskentaan päästään kun luku kerrotaan neljällä päivien määrän mukaan. Lähiviikkoina kuullaan tämän vuoden todellinen kävijämäärä.

Kannattaa tsekata myös festarin sivuilta löytyvä Blekinge Technical High Schoolin toteuttama YouTube -tv.

Päällimmäisenä on mielessä pari lyhyttä yötä nukuttuani festarin ystävällinen ja mukava tunnelma. Sekä vanhojen tuttujen että uusien ystävien kesken tunnelma oli äärimmäisen hieno.

Kuulumisia ja kohteliaisuuksia vaihdettiin sen verran tiuhaan, ettei kaikkia pyytämättä ja yllättäen saatuja tarjoamisia ehtinyt korvata vastatarjoiluilla. Siispä The Tubesin Prairie Princelle, Rick Andersonille ja David Meddille kiitos backstagebaarissa tarjoamistaan drinkeistä. Samoin brittiherroille Steve ja Charlie, samasta aiheesta. Europen John Norumille kiitos ja kumarrus hotelliaulan irkkuoluesta, Heilalankin  puolesta.

Sweden Rock muuten on ensimmäinen ruotsalainen festivaali, jolla myytiin yli 100 000 litraa olutta!

Pikkupojasta saakka Rainbow-bändiä diggailleena oli kiva jutella saman festarin aikana kolmen Rainbow-vokalistin kanssa. Joe Lynn Turnerin ja Ronnie James Dion lisäksi paikalla oli Tankin laulajana Doogie White. Mies kertoi lupautuneensa Tankin kokoonpanoon ajattelematta, että bändi soittaa punkheviä. Vaikka White on eri tyylin taitaja, Tankin keikka sujui mukavasti.

Blackfoot oli aivan huippua. 80-luvulla tehty ja julkaisematta jäänyt, arkistoista settiin kaivettu Born To Lose antoi toivoa uudesta studiolevystä. Blackfoot soittaa southern rockia 40 vuoden ammattitaidolla.

Journey löysi uuden laulajansa Arnel Pinedan YouTubesta. Nelikymmpinen Pineda näytti lavalla teini-ikäiseltä ja esiintyi sellaisen energialla, loikien ilmaan ja mikkiä heitellen. Laulun kärsimättä. Mies laulaa kuin Steve Perry, mutta äänessä on omaa sävyä sen verran paljon ettei Pineda tunnu imitaattorilta. Stadionrockin huippua oli tämäkin esitys.

Dream Theater kuulosti hyvältä, mutta jäi omalta osaltani Heaven & Hellin pressitilaisuuden jalkoihin. Syksyllähän Dream Theater saapuu taas Suomeen. Samoin Europe jäi tuttujen tapaamisen taustamusiikiksi. 

Heaven & Hell soitti saman setin kuin viime tiistaina Helsingissä, tosin yli kymmenkertaiselle yleisölle. Enpä ole nähnyt Tony Iommin liikkuvan koskaan ennen niin paljon kuin tällä kiertueella. Mieshän melkein moshaa! Bändi on silminnähden innoissaan uuden levynsä materiaalista. Nämä hevimusiikin isät ovat vielä eläkeiässä lajissaan lyömättömiä mestareita. Tästä ei hevi parane. Nuoremmat ottakaamme oppia.

Keikat nähtyään toivoisi tuoreimman Ozzyn ja H&H-miesten välisen oikeusjupakan päättyvän niin että Iommi, Butler, Appice ja Dio saavat kutsua kokoonpanoaa nimellä Black Sabbath. Ozzy on ainoa oikea Ozzy ja varhaisen Sabbathin laulaja, mutta hänen kehnosta kunnostaan johtuen kaikkien aikojen hevibändi saisi Dion kanssa kunniallisen päätöksen pitkälle uralle.