Torstaina tekemäni Judas Priest -haastattelu. Videossa vasemmalta oikealle: KK Downing (kitara), Rob Halford (laulu) ja Glenn Tipton (kitara).
Lauantain avasi kauhuhevin konkarikopla Lizzy Borden. Jonkinlainen Lordin esiaste, Misfitsin ja Alice Cooperin sukulainen. Bändi yllätti viime vuonna hyvällä levyllä ja tuon albumin kappaleet toimivat lavallakin, kasarin keskellä. Lizzy Borden on yksi 80-luvun perushevin parhaita laulajia, aliarvostettu suuruus, johon esim. Bruce Dickinsonin ja Klaus Meinen ystävien kannattaa tutustua.
Samaan aikaan Bordenin kanssa paukutti Stormwarrior, Helloweenin vanavedessä. Eikä ihme, että lavalla vieraili bändin levyjä tuottanut Helloween-kitaristi Kai Hansen. Stormwarrior ei ole lajinsa kehnoimpia, mutta tässä genressä alkaa olla tunkua ja harva kuulostaa yhtä hyvältä kuin kurpitsapäät aikoinaan.
Sveitsiläinen Gotthard soittaa sujuvaa stadionhardrockia, mutta esim. Teslalta löytyvä ratkaiseva karismatekijä puuttuu. Kansa kuitenkin viihtyi hyvin Gotthardin melodisen menon mukana, eikä päälava tuntunut lainkaan liian suurelta alppimaan sankareille.
Päivän positiivisin yllätys oli irlantilainen Glyder. Bändin lämpimässä Guinnessin tuoksuisessa soundissa yhdistyvät Thin Lizzy – ja Rory Gallagher – vaikutteet. Toisen levyn jälkeen bändillä on jo riittävästi omaakin persoonaa ja soitossa nuorta raikkautta.
Blue Öyster Cultin ammattimaisen takuuvarma keikka kärsi hivenen liian pitkistä ja sisällöttömistä kitara- ja rumpusooloista.
Päätösillan lähestyessä loppuaan, koitti runsaudenpula ja valinnan vaikeus. Samaan aikaan soittivat mm. Ratt, Hensley/Lawton ja Havana Black. Uriah Heep herrojen Henseyn ja Lawtonin homma toimi hienosti ja upposi täpöllä yleisöön.
En malttanut silti olla suuntaamatta Los Angelesin soundia perustaneen Rattin pariin. Komeasti rullasi sekin ja Mötley Crüenkin laulajana toimineen John Corabin taustalaulu tuki hyvin Stephen Pearcyn tulkintaa. Esikois-ep-levylle aikoinaan tehty cover Walkin´the Dog oli sleazerockhuippua.
Valitettavasti tämäkin herkku piti jättää vähän kesken, jotta ehdin haastattelemaan Poisonin laulajaa Bret Michaelsia. Äijän tosi-tv -sarja Rock Of Lovehan käynnistyi eilen Suomessa Subilla. Hauska ja ironinen haastattelutilaisuus on pian netissä ja löytyy linkkinä täältäkin.
Avantasia oli mahtipontista hevirockoopperaa lajinsa huipulta. Jäi silti Poisonia odotellessa heikolle huomiolle. Kaikkea ei näin suurilla festareilla ehdi millään kuunnella, eikä siinä olisi mitään mieltäkään. Täytyy ehtiä myös tapaamaan vanhoja sekä uusia ihmisiä ja nauttia elämästä, mikä hellesäässä onnistuu erityisen herkullisesti.
Kanadalainen Triumph soitti Sweden Rockissa ensimmäisen keikkansa alkuperäiskokoonpanossa pariin vuosikymmeneen. Hieno fiilis sekä lavalla että yleisössä. Hyviä biisejä ja taitavaa soittoa kikkailuun sortumatta.
Bändi on ollut iso nimi Ruotsissa ja Englannissa, mutta paikallisten ja brittien lisäksi Triumphin paluuta oli tultu todistamaan eri puolilta maailmaa.
Voimatrioa täydensi neljäntenä miehenä lisäkitaristi. Triumphin musiikissa yhdistyvät hard rock, proge ja pop, kovin vastustamattomalla tavalla. Meikäläisen makuun biisilista painottui hivenen liikaa 70-luvun lopun varhaisvaiheisiin, 80-luvun menestyslevyjen sijaan. Hyvä keikka siitä huolimatta.
Tämänvuotisen festarin päätti hyvään showhun Poison. Alkuperäisnelikko mätti punk-glam-poppiaan yllättävällä ilolla ja tiukkuudella.
Bändi nähtiin nyt Euroopassa ensimmäistä kertaa 15 vuoteen ja tämä oli sen ainoa Euroopan veto tänä kesänä.
Setissä kuultiin muutama biisi tuoreelta cover-albumilta ja kaikki kasarihoilotukset. Räjähteineen ja pehmopornoineen show oli hyvää viihdettä. Erittäin nautittavaa, jollei ota musiikkia ja elämää liian vakavasti. Eikä Ruotsin yleisö ottanut vaan sekosi tanssimaan ja laulamaan rankemmin kuin mistään muusta bändistä tänä vuonna. Keski-ikäiset pariskunnat osasivat sanat ulkoa yhdessä jälkikasvunsa kanssa.
Vantaalaista ahdasmielisyyttä kokeneena huomioin ilolla ne kuusikymppiset pariskunnat, joissa harmaahapsisilla herroilla oli kajalia silmissään…
Poisonista puhuttaessa on totuttu korostamaan sitä että imago ja ulkonäkö ovat bändille musiikkia tärkeämpiä. Vuosien myötä soittotaitokin on kuitenkin karttunut vakuuttavaksi.
Bret Michaelsin ääni oli alkuksi käheä, mutta kirkastui loppua kohti ja viimeinen tunti oli täydellistä jenkkiviihdettä.
Poison rules!!!
I have to get to Sweden Rock next year.
XXX for Sami
Mikä ihme tässä Poisonissa kiinnostaa? Minne suuntaan rock on harpannut kun transvestiitti action manit oavt soittaneet? He ovat kaataneet 10000 blodia, juoneet whiskyä, snorklanneet kokaiinissa, soittaneet huonoa musakkia ja ovat nyt itseironisia. Kyllä on syytäkin, ihmettelevät itsekkin, että mistä tämä suosio johtuu, miksi naiset yhä pyrkivät tusinapimputtelojoiden sänkyyn .
Täysiveristä jenkkiviihdettä tunkee joka saatanan tuutista. Miksi Swedu-rockkiin ei hommata esim. mighty Van Halenia? Bändiä, joka on tehnyt täysveriselle (i have a) hard (on) rockille saman minkä Beach Boys rockn and röllille? Van Halen tuuppaa gotlerpötkön perXXXXXXn kaikille hiusmallibändeille, sillä jos et osaa soittaa etkä tehdä kunnon biisejä, niin ole edes Gene Simmons sitten, saatana, sanon ma!
Nämä uudemmat bändit ovat täyttä asiaa, yksinkertaisen perusherkun keittiöön palanneita oppipoikia eikä heillä ole kiirettä olla vielä itseironisia. Enkä tiedä karismasta, kun en ole niitä livenä nähnyt, vain tubesta tujotellut oma peukalo omassa navassa.
Ja tämän mielipidepurkauksen jälkeen onkin mukava taas siirtyä töiden pariin kellariin, jossa pöly muodostaa kivoja kuvioita seinille like rivers of flowing rain.
Van Halenia on Sweden Rock -festari yrittänyt saada monta vuotta. Taitaa Eddie Van Halenin repsahtelu aina kaataa Eurooppaan pääsyn.
Joulukuussa 2006 Kick Offissa Tukholmassa järjestäjät olivat varmoja, että tulee kesällä 07, mutta eipä tullut.
Kiitos JuKe näkymiksistä taas, keep on rockin
Thanks for comment Jenna. XXX for you too.
Ja Hän sanoi:Tulkoon Van Halen 2009 ja One and Only Halen tuli.
Jos näin on, niin lähden Swedu rockkiin. Ja taidan lähteä muutenkin, niin eipähän pääse Tasmanian tuholainen ja tuleva astronautti Heilala brassailemaan liikaa Swedu Rock heilumisillaan. Oli ostanut festareilta kuulemma Samantha Fox pyyhkeen ja aikoi lähettää sen minulle kirjekuoressa ja pursottaa majoneesia evästeeksi. Ja lääkärintarkastuksessa mies oli vielä todettu normaaliksi. Äijähän on yhtä normaali kuin valiumia ja lsd:tä tankannut majava. Ja lisäksi sillä on kotonaan aivan liian vähän alkoholituotteita.
Kesän vihreä pommi on räjähtänyt eikä yhtään kunnon konserttia vielä meikeläiselle tiedossa. Ja lomakin lähestyy koko ajan.
Juu, vanha kunnon Samantha Fox heilui useammankin kepin nokassa lippuna Sweden Rockin yleisömeren keskellä.
Onhan sulla JuKe mistä valita, eli kesä täynnä konsertteja:
Kylie Minogue, Ted Nugent, Bruce Springsteen, Thin Lizzy, Neil Young, Deep Purple & Nazareth, Meat Loaf jne.
Van Halen olisi hyvä nähdä nimenomaan David Lee Roth laulajanaan. Näin 88 DLR:n Steve Vai kitaristinaan ja 90-luvulla Van Halenin Gary Cherone laulajanaan.
Southern rockin toivoisin olevan edustettuna taas ensi vuoden Sweden Rockissa. Allman Brothers, Lynyrd Skynyrd tai Doc Holliday…
Jep, Ted ampuu jousella hirven kesäloman aikaan, se mahdollinen, voitaisiin Ted-sedän kanssa grillata hirvi kimpassa keikan jälkeen. Purple jyrää kotinurkilla, siihen pitää mennä. Kylli-täti vois tulla kylään ja Neil olis hieno myös nähdä, tosin se on viikolla ja duuniaikaan ja matka on pitkä Hesaan maalaispojalle.
Mites rock-toimittaja itse? Mitkä ovat seuraavat keikat?
Van Halen ja nimenomaan alkuperäisenä, tosin basistia ne eivät taida vaihtaa vanhempaan ja alkuperäiseen enää.
Allman Brothers olisi mannaa eteläiseltä taivaalta!
Eipä taida paljon euroopassa kierrellä vaikka on hienossa vedossa. Olishan se Puistobluesin lauantai-illassa itkun paikka näinkin herkälle miehelle, jos siellä A. Brothers alkaisi soittaa…vaan onhan se mukava haaveilla, ei ole vielä kuivettunut arkkikonservatiiviseksi byrokratian rattaaksi kun pääsee vielä omin avuin ja ilmaiseksi mielikuvitustaivaaseen.
Seuraavat keikat ovat Kylli-täti Minogue huomenna, tietty osin ns. ulkomusiikillisista syistä 😉
Eilen oli Tavastialla Back To Rainbow: Graham Bonnet & Joe Lynn Turner.
Turner oli hyvä, Bonnet heikolla hapella. Kirjoitan oman blogitekstin noista vielä tänään…
Maanantaina Bon Jovi. Sitten oon 10 päivää Lontoossa, jossa ainakin Queensryche ja Monster Magnet.
Suomessa sen jälkeenn Blondie, Springsteen, Iron Maiden, Pori Jazz, Ted Nugent…