Perjantain avasi onnistuneesti Adrenaline Mob, joka soittaa Suomessa huomenna. Modernista hevistä pitävien kannattaa mennä katsomaan.
Soundgardenin ohella toinen odotettu paluu oli The Darkness. Hawkinsin veljesten bändi oli päälavalla parempi kuin koskaan. Uusi levy Hot Cakes ilmestyy elokuun lopussa. Sen biisit kuulostivat hyvältä lavalla. Toki mukavimmat muistot nousivat kahden aiemman kiekon viisuista.
Rankka sadekuuro häiritsi hieman Blue Öyster Cultin keikkaa. Hardrockin parhaimpiin ja aliarvostetuimpiin kuuluva bändi on pitkästä iästään huolimatta hyvässä kunnossa. Jopa erinomaisessa.
Omat suosikit setistä olivat Harvest Moon, Cities on Flame… ja …The Last Days Of May. Taas sama jankutus jatkukoon: Äkkiä nämä sedät Suomeen, vielä kun se on mahdollista!
Koska kännykät eivät välillä toimineet festarialueella, en saanut Blue Öyster Cultin manageria kiinni, eikä hän minua. Näin BÖCin haastattelu jäi muutamaan minuuttiin. Bändillä oli kiire lavalle. Välillä toimittajan työ on festariolosuhteissa tätä. Odotat ja kyttäilet kaksi tuntia haastattelua joka kestää pari minuuttia. Joka tapauksessa Eric Bloom oli kiva tavata.
Twisted Sisterin laulaja Dee Snider hääräsi tämänvuotisen festarin ahkerimpana starana. Oman keikkansa lisäksi hän vieraili laulamassa Night Rangerin ja Sebastian Bachin seurana. Hän myös signeerasi päivittäin uutta kirjaansa Shut Up and Give Me the Mic.
Näin Sniderin seuraamassa päälavan sivulla ainakin Bad Companyn ja Lynyrd Skynyrdin keikat kokonaan. Kovasti näytti tykkäävän ja kukapa noin huippubändeistä ei toisaalta pitäisi.
Twisted Sister oli lavalla tuttu kova itsensä. Lastenlauluiksi pilkattua ja rokkipoliisien arvostusta vaille jäänyt bändi on lavalla sata kertaa parempi mainettaan ja levytettyä tuotantoaan. Tälläkin kertaa Twistarit oli festarin parhaita vetoja. Rakkaat ystäväni Nivalan veljekset totesivat vielä autossa Köpiksestä Ruotsia kohti huristellessa, että Twisted Sisteriä “pitää varmaan kuunnella pari biisiä”. Keikan jälkeen simolaispari oli aivan käkenä. Puhuivat maailman parhaasta lavabändistä.
Twisted Sisterin arvon tuntee bändiä alusta saakka avittanut ja suojellut Lemmy. Hän oma iki-ihana Motörheadinsa ei sekään näytä koskaan pettävän. Bändin jytinää ihastellessa tuntuu kuin katselisi metsässä vierestä villiä ilvestä tai muuta harvinaista eläintä. Tai otusta joka on kuolevaa lajia. Joka hetkestä nauttii, koska tietää että kerta voi olla viimeinen.
