Rollareista vielä:
Viime viikon keskiviikkona Mick Jagger julkisti Euroopan kiertueen paikkakunnat, mukaan lukien Helsingin. Olin tuolloin Siuntiossa kuntoilemassa, kylkiluuni lumilautahommissa murskanneena.
Sepä ei estänyt Jaggerin näkemistä. Bändin sivuilla (www.rollingstones.com) nimittäin näkyi suora webcast-lähetys.
Nykytekniikka on hienoa ihmeellistä, totesimme ystäväni ja työkaverini, toimittaja ja lauluntekijä Kari Pyrhösen kanssa kun katselimme lähetystä kannettavasta koneestani, Siuntion kuntoilukeskuksen hotellihuoneessa.
Jagger kertoi mm. että musiikin suhteen kaikki alkaa olla saavutettu, mutta vielä kun Englanti voittaisi jalkapallon maailmanmestaruuden….
Haaveet ne on miljonäärilläkin.
Täytyy muistaa kertoa juttu fudiksesta blogia pitävälle kollegalleni Hopsun Jannelle.
Myönnän olevani Rollari-fani, mutta pystyn silti suhtautumaan bändiin kriittisestikin. Viime vuonna Englannissa keikka oli hyvä ja ikimuistoinen. Bändi ei tietenkään ole sama kuin kulta-aikoinaan 70-luvun alussa, mutta se on yhä kiinnostava, hauska ja vaarallinen, tavalla mitä mikään muu bändi ei ole. Biisilista vaihtuu useammalla kappaleella keikalta toiselle, jotta homma pysyy kiinnostavana sekä bändille että yleisölle. Myös tuttujen klassikoiden soitossa otetaan riskejä. Välillä improvisaatio menee metsään, välillä toimii loistavasti. Pääasia että riskejä yhä otetaan.
Toinen hyvä Stones-keikka, jolla oli meitä suomalaisia paljon paikalla, oli Tallinnan Laululavalla kesällä 1998. Silloin vaikutuksen teki paikallisten virolaisten tapa ottaa vastaan ennen kuulemattoman hyvää rokkia. “Antar mennä!” huusi vieressäni seissyt miesporukka kyyneleet silmissä. Keef Richards totteli ja antoi palaa. Meno oli ihan muuta kuin pari päivää aiemmin Helsingissä.
Stones on monelle nostalgiaa, itsellenikin jo, vaikka aloitin bändin seuraamisen “vasta” 80-luvulla.
Pelkästä nostalgiasta ei kuitenkaan ole kyse. Stonesin viimeisin levy A Bigger Bang on hyvä. Ei sentään paras sitten Exile On Main Streetin, niin kuin brittikriitikot hohkasivat, mutta vahva näyttö joka tapauksessa. Tunnen ihmisiä jotka ovat löytäneet Stonesin vasta Bigger Bang -levyn myötä. Hienoa että bändi voi löytää uusia faneja vielä yli 40 vuotta toimittuaan.
Elokuun keikalle Helsinkiin on myyty korkeasta hinnasta huolimatta jo yli 30 000 lippua. Se tarkoittanee että kaikki 37 000 lippua tullaan myymään loppuun. Ruotsalaiset ostivat Göteborgin Ulleville 53 800 lippua neljässä tunnissa.
Suomessa ei olla aivan yhtä innokkaita, minkä ymmärtää koska kesän keikkatarjonta on kaikkien aikojen kovin. Enpä olisi joskus taannoin musaa diggailevana teininä uskonut todeksi, että samana vuonna voisivat Suomessa esiintyä Stones, The Who, Aerosmith, Black Sabbath laulajanaan Ronnie James Dio, Ozzy Osbourne, Jethro Tull, Deep Purple, Thin Lizzy, Rush, Jerry Lee Lewis, Steely Dan ja Sly & The Family Stone!
Tuosta listasta Dion aikainen Black Sabbath on juuri julkaissut kokoelmalevyn The Dio Years. Kuuntelin kiekkoa tänä aamuna työmatkalla autossa. Kylläpä soivat Heaven And Hell, Lonely Is The Word ja muut maailman hienoimpiin kuuluvat hevibiisit komeasti uudelleen masteroituina.
Mukana on kolme uutta biisiä, (The Devil Cried, Shadow Of The Wind ja Ear In The Wall), joissa Dion ääni ja Tony Iommin kitarariffit pelaavat sellaisella voimalla, että pirun lisäksi meinasin itkeä minäkin. Liikennevaloissa Pasilassa.
Tervehdys, vanha ystävä Rockissa ja Kirjallisuudessa!
Kun sain Kuopion lippupalvelusta Rollariliput kouraani perjantaina, niin alkoi sydänalassa sykähdellä eikä kyse ole vielä rytmihäiriöstä vaan tuosta kutkuttavasta odotuksentunteesta, jota fani tuntee tietäessään, että paikka auringossa on taas varmistettu.
Näin Kivet eka kerran 1998 ja täytyy sanoa, että kyseessä oli lähes ilmestyksenomainen rockleimahdus tajunnassa. En voinut kuvitellakkaan, että näkisin joskus nuo rockjumalat livenä ja oman maan kamaralla. Ja olin valmistautunut etukäteen asenteella, että mitähän sieltä tulee, vanhoja miehiä veivaamaan samoja vanhoja hittejään keski-ikäiselle karaokekansalle. Vaan jotakin muuta sain, pari päivää hoipertelin pyhän valon sokaisemana. Rock ei vanhene eikä rollarit. Serkkupojan Opel Kadetissaan pikkupojalle soittama Rollarikokoelma imeytyi korvien kautta verenkiertoon ja sen rytmi on edelleen osa minua.
Vaikea on kuvitella elämää ilman Rolling Stonesia.
Ja näistä konserteista ei kävele ulos vituuntuneena, kuten Suomen Jalkapallomaajoukkueen peleistä usein kävelee…..
Tällaiselle himpun verran yli viisikymppiselle tämän vuoden konsertit ovat tietysti pelkkää hunajaa.
Tosin noista bändeistä ja artisteista aika monen nykykunto arveluttaa, varsinkin musiikillisesti. Mahtaako esimerkiksi Thin Lizzyssa olla yhtään originaalijäsentä? Ja mitä on Who ilman Keith Moonia?
Jethro Tull on sentään aina takuuvarma tapaus, johon ei tarvitse pettyä niin kauan kuin Anderson ja Barre ovat kuvioissa mukana. Turun konserttiin onkin liput jo ostettuna.
PS. Onneksi tuli aikoinaan nähdyksi Thin Lizzy livenä Turun konserttitalossa Phil Lynottin vielä eläessä.
Terve Kari!
Thin Lizzyn kokoonpanossa ei ole yhtään originaalia, mutta siitä kuuluisimmasta kultakauden kokoonpanosta mukana on kitaristi Scott Gorham. Myös toinen kitaristi John Sykes oli bändissä Lynottin aikaan monta vuotta. Basisti Mendoza ja rumpali Aldridge ovat muuten vaan pitkän linjan tekijöitä.
Kyllähän se niin on, että The Whon nimi voisi nykyään olla esim. Daltrey & Townsend.
Terve myös JuKelle pitkästä aikaa!
Samat sanat, Rollarit vakuuttaa yhä.
Sori muuten kaikille siitä että blogini alkuaikojen kommentit putkahtivat teknisen säädön myötä nähtävilleni vasta nyt ja siksi vastailen näihin rutkasti myöhässä. Kiitos joka tapauksessa kommenteista.