Taas takana kuukausi lomaa.
Musapuolen kuulumisista päällimmäisenä mielessä on viime perjantainen U2 -keikka Lontoossa.
Olipahan kokemus.
Uudistettu Wembley Stadium on jo paikkana kokemisen arvoinen. Sisälle mahtuu jengiä 90 000, mutta tila tuntuu intiimimmältä kuin esim. puolet pienempi Helsingin stadion.
U2 soittaa tällä kiertueellaan yleisön keskellä, siten että pyöreä “valkokangas” ja valot ovat bändin yläpuolella, massiivisessa avaruusmaisessa häkkyrässä. “Ufon” keskellä kohosi korkea valotorni, joka nousi vielä Wembleyn yläkatsomon kattoakin korkeammalle.
Tässä biisilista:
1. Breathe
2. No Line On The Horizon
3. Get On Your Boots
4. Magnificent
5. London Calling (snippet) / London Bridge Is Falling Down (snippet) / Beautiful Day / Blackbird (snippet)
6. Elevation
7. I Still Haven’t Found What I’m Looking For / Movin’ On Up (snippet)
8. Stuck In A Moment You Can’t Get Out Of
9. Unknown Caller
10. The Unforgettable Fire
11. City Of Blinding Lights
12. Vertigo / Acquiesce (snippet)
13. I’ll Go Crazy If I Don’t Go Crazy Tonight / Two Tribes (snippet) / O Come All Ye Faithful (snippet)
14. Sunday Bloody Sunday / Rock The Casbah (snippet)
15. Pride (In The Name Of Love)
16. MLK
17. Walk On / You’ll Never Walk Alone (snippet)
18. Where The Streets Have No Name / All You Need Is Love (snippet) / Acquiesce (snippet)
19. One
20. Mysterious Ways / Norwegian Wood (snippet)
encore(s):
21. Ultra Violet (Light My Way)
22. With Or Without You
23. Moment of Surrender
Kuuntelin ja elin konsertin keskeltä kenttää, vain muutaman metrin päästä bändistä. Tunnelma oli huima. Biisissä I Still Haven’t Found What I’m Looking For jengin yhteislaulu oli uskomaton. Yhteenkuuluvaisuuden tunne peitti stadionin. Tässä oli kymmenellä kerrottuna se liikuttava fiilis joka saa kaikki maailman nuoret kaikilla maailman rippileireillä itkemään yhdessä ja tulemaan uskoon. Edes vähäksi aikaa.
U2 on elämänsä vedossa. Ei kehäraakkien hittiputkea, sillä keikan huippuhetkiä löytyi tuoreimman levyn biiseistä. Etenkin Brian Enolle omistettu yllättävä päätöskappale Moment of Surrender oli hieno laulusuoritus Bonolta ja parempi kuin levyversio.
I’ll Go Crazy If I Don’t Go Crazy Tonight kuultiin levyn kitarapopista poikkeavana hauskana teknoversiona.
Vanhoista klassikoista lämmitti erityisesti The Unforgettable Fire. Ja tietysti Sunday Bloody Sunday.
Kuten listasta näkyy, Bono liitti omaan matskuun pätkiä Beatles-lauluista ja muistakin Lontooseen liittyvistä biiseistä.
Bändille tyypilliseen tapaan politiikkaa oli mukana showssa. Ei kuitenkaan saarnaamiseen saakka vaan biisit seurasivat lähes tauotta toisiaan. Ennen One-hittiä sentään kuultiin piispa Desmond Tutun puhe maailmanrauhan puolesta. Osa parhaita paikkoja ostaneista katsojista maksoi lahjoituksia aidsin ja malarian vastaiseen työhön.
Walk On oli omistettu Burman oppositiojohtajalle Aung San Suu Kyille ja me yleisössä puimme naamoillemme hänen kasvojaan esittävät naamarit.
Politiikka ja maailmanparannus on luonteva osa U2-keikkaa. Sanoma menee perille ja koskettaakin ainakin osaa, mutta siitä siirrytään luontevasti rockin perusluonteeseen, tanssimaan ja bilettämään. Juuri tuo aiemmin mainittu I’ll Go Crazy If I Don’t Go Crazy Tonightin teknoversio osoitti bändin huumorintajun. Voi olla vakavalla asialla, mutta ottamatta silti itseään liian vakavasti.
Keikkojen laittomista bootleg-nauhoituksista voi olla montaa mieltä. U2 on haastatteluissa sanonut, että heille keikkojen nauhoittaminen ja nauhojen (eli nykyään tiedostojen) vaihtelu on ok, kunhan niistä ei oteta rahaa vaan niitä vaihdellaan ja jaetaan ilmaiseksi. Niinpä tämäkin näkemäni keikka on jo netissä hyvätasoisena bootsina kuunneltavissa ja ladattavissa mm. osoitteessa http://www.u2start.com/
———————————————–
Löytyi muuten Sohosta, Berwick Streetiltä mainio ranskalainen ravintola, Bar Du Marche. Hauskana ja karsimaattisena isäntänään musta ranskankielinen norjalainen merimies (!) Patrick.
Sammakonreisiä ja simpukoita. Nam nam.
Lontoon parhaassa ja ainoassa oikeassa bluesklubissa Ain´t Nothin´But The Blues Barissa soitti yksi Britannian parhaista huuliharpisteista, West Weston, Bluesonics-bändeineen. Vauhdikasta Chicagon bluesia. Tykkään tuon piskuisen klubin tunnelmasta. Brittien, kanadalaisten ja espanjalaisten kanssa vaihdettiin kuulumisia, nostettiin pöydät sivuun ja tanssittiin aamuun.
